Villin ja viattoman rajalla

On kirkas myöhäiskesän päivä Helsingin kaupungin talvipuutarhassa. Katsojat ovat kerääntyneet istumaan villin äärelle, istutettujen viherkasvien ympäröimiksi. Multa tuoksuu ja ilmassa väreilee kasvihuonemainen tropiikki. Esitystaitelija Anna-Sofia Sysser istuu penkillä ja varustautuu lähteäkseen metsään: ”Gore-Tex, Softshell, CamelBak, Thermomax…”, polvisuoja, kypärä, kumisaapas ja läpinäkyvä sadetakki. Kärpänen lentää Sysserin ympärillä ja sujahtaa näkymättömän muovitakin alle pärisemään. Luonto tulee liian lähelle heti kotiovella.

Kun taivas on täynnä -runon kohdalla Sysser pitelee käsissään suurta viuhkaksi taiteltua ulkoilukarttaa ja sanoo:

”Lintujen laulu ei ole esitystä, on laulettava niin paljon kuin mahdollista ennen kuin – – ”. Kartta lävähtää lattialle, kuin kuollut lintu.

Kirjoittaja Jenni Hurmerinnan ja esitystaiteilija Anna-Sofia Sysserin runoteos on esitys – tai pikemminkin performatiivinen tutkielma luonnon ja ihmisluonnon suhteeseen. Kaksikko työsti teosta kesällä 2014 Mustarinda-residenssissä Kainuun Hyrynsalmella. Alun perin ajatuksena oli tehdä esitys Jack Kerouacin haikujen pohjalta, joita Hurmerinta kirjallisuuden pro gradussaan tutki.

”Kiinnostavampaa oli kuitenkin tehdä uudet tekstit ja Jenni [Hurmerinta] on kirjoittaja, joten miksi jäädä jonkun toisen teksteihin?” Sysser pohtii.

Runoesityksen ekokriittistä lähestymistä siivittää eräänlainen metatason esittämisen pohdinta.  Esityksessä on aina kyse representaatiosta ja siitä, että jokin asia esitetään tai ilmennetään yleisölle tietystä näkökulmasta.

”Pohdimme yhdessä mikä on esitystä ja mikä on orgaanista olemista. Luonnollisuus sekä vilpittömyys olivat tärkeitä lähtökohtia.” kaksikko toteaa, josta Hurmerinta jatkaa:

”Hyrynsalmella, kaiken sen luonnon ympäröimänä, Kerouacin haikut alkoivat tuntua vierailta ja irrallisilta. Lähtökohtana saattoi toimia joku säe tai haiku, jota lähdimme purkamaan ja miettimään mitä se meille merkitsee ja miten voisimme lähteä sitä omalla tavalla esittämään.”

Luonnon keskellä luonto ja sen käsite olivat teoreettisen syväluotauksen kohteena. Hurmerinta ja Sysser huomasivat että heidän luontokäsityksensä jopa poikkesivat toisistaan.

Luontoa voi olla läsnä asfalttiviidakossakin.

Ruumiillisuuden kautta lähemmäksi luontoa

Epäinhimillisen ilmentämiseen eivät aina sanat riitä. Esityksessä on kohta, jossa lainataan otteita Hurmerinnan pro gradu -tutkielmasta. Sysser lukee tekstiä asiaankuuluvalla vakavuudella, mutta vähitellen puheeseen ilmestyy epäröintiä ja ruumis alkaa puheen lomassa notkahdella pakonomaisesti, kunnes puhe muuttuu kakisteluksi, mongerrukseksi ja sihinäksi.

Hiljaisuuden jälkeen Sysserin katse avautuu uudestaan valppaana, lasittuneena ja varovaisena. Paperi tippuu kädestä. Ympäristön merkitys muuttuu. Teoreettisesta on siirrytty toisenlaiseen äärilaitaan. Lopulta, kuin pikaevoluution läpikelauksena, Sysserin esittämä hahmo palaa paperin ääreen, nousee hitaasti seisomaan ja alun kakistelun jälkeen päättää lukemansa jälleen selvästi artikuloituihin sanoihin:

”Väitän siis, ettei ihminen voi olla luonnon yläpuolella, koska ihminen ja luonto ovat yhtä ja samaa.”

Toisessa kohtaa runoteosta Sysser eläytyy ruumiillaan tuulen kuljeteltavaksi siitepölyhiukkaseksi.

”Runoissa ja niiden esittämisessä on pyritty siihen, että runot olisivat ruumiillisia. Näin teoksen teemat nostetaan esiin: luontosuhde, villiys, kesyys”, linjaa Sysser.

Ekokriittiseen kirjallisuuden tutkimukseen liittyy osittain tietynlainen eettinen velvoite, jonka mukaan taide ei elä sammiossaan vaan sillä olisi hyvä olla korjaava tai parantava vaikutus ympäristöön. Siitä huolimatta Hurmerinta myöntää olevansa ihminen niin kuin muutkin:

”Olemme tasapainoilleet sen kanssa, miten esitys ei tuomitsisi tai osoittelisi sormellaan. Sillä jos alamme osoittelemaan, meidän pitäisi osoitella myös itseämme. Olemme tulleet siihen tulokseen, että meillä ja meidän luontosuhteella on paljon parantamisen varaa.”

Ihminen on läpi historiansa pyrkinyt selvittämään luonnonlakeja ja omaa tarkoitustaan niiden jatkumossa. Luontoa ei kiinnosta ihminen. Se laulaa selviytyäkseen ja koristautuu lisääntyäkseen. Raadollisuus ja toisaalta viattomuus hämmentävät ihmistä, joka tutkii ja tarkkailee luontoa lapsenomaisella kiinnostuksella ja samaan aikaan pilaa sen meret muovikorkeillaan.

Aurinko paistaa lasin läpi talvipuutarhaan, jonka istutetut kasvit eivät välitä siitä, että saavat olla runoteoksen kunniavieraina.

Runoesitys Villin ääret esitettiin Helsingin kaupungin talvipuutarhassa Runokuu-festivaaleilla 21.–27.8.2014.

[vimeo id = “107059972” width = “600” hight = “337”/]