Amerikansuomalaiset sukupolvikokemukset

[alert color=”light”] Suomalaisen musiikkiteatterin elämä ja teot, osa 3/4. Suomalaisetko musikaalikansaa, Suomiko Pohjolan Broadway? Juttusarjassa kurkistetaan suomalaisen musiikkiteatterin historiaan ja nykypäivään.

Toisinaan musiikkiteatteri kolahtaa täysillä nuorempaan makuun. Broadwaylta lähteneet West Side Story, Hair, Rent ja Wicked ovat olleet tärkeitä nuorelle suomalaiselle teatteriyleisölle 50-luvulta nykypäivään.[/alert]

[metaslider id=13171]

Katutappelu piruetilla

Manhattanin länsilaidalla aikuiset eivät laula tai tanssi. Eivätkä tanssi Tampereellakaan.

Jengisodista ja nuoresta rakkaudesta kertova West Side Story sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1957.  Ensimmäinen nuorisokulttuuria käsittelevä musikaali kuvasi newyorkilaisjengien väliset tappelut tansseina, nuorten maailman synkkänä ja aikuisten yhteiskunnan etäisenä ja epäreiluna.

Suomeen Romeon ja Julian tarinan päivittävä teos saapui aikailematta. West Side Story sai pohjoismaisen kantaesityksensä Tampereen Teatterissa vuonna 1963.

Esitys oli menestys. Jetit ja Hait tanssivat James-farkuissa kolmen näytäntökauden ajan. Sekä yleisö että kriitikot innostuivat, niin meillä kuin muuallakin – Wienin-vierailulla Tampereen West Side Story sai 18 minuutin aplodit. Suomessa musikaali napattiin nopeasti myös muun muassa Kansallisoopperan ohjelmistoon.

”Kyllä tätä seuraa, ihan toista kuin Nummisuutarit”, totesi eräs West Side Storyn Kansallisoopperassa nähnyt nuori Helsingin Sanomien haastattelussa 19.11.1965.

Nuorisomusikaalin voittokulku jatkui Tampereella muutaman vuoden kuluttua. Vuonna 1967 Broadwayn ensi-iltansa saanut, Vietnamin sotaa kritisoinut hippimusikaali Hair esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa Tampereen Teatterikesässä elokuussa 1969.

Verrattomat hiukset

Hairista tuli ilmiö.

Teatterikesän liput myivät niin hyvin, että lipunhintoja nostettiin lisäesityksiin. Harrastajanäyttelijöillä miehitetty tuotanto kiersi Suomea kahden vuoden ajan ja vieraili myös Ruotsissa. Esityksestä tehty levytys keikkui myyntilistojen kärjessä.

Nuortenlehdet kirjoittivat Hairista ja yrittivät jopa rakentaa vastakkainasettelua samaan aikaan esitettyjen Svenska Teaternin Hårin ja Tampereen Popteatterin version välille. Todellisuudessa tuotannot olivat hyvissä väleissä keskenään.

Hippiaate yhdisti musikaalinäyttelijöitä myös maailmanlaajuisesti. Sähköttivätpä Pariisin, San Franciscon, Lontoon ja Australiankin Hair-ensemblet Tampereelle onnentoivotuksia ensi-iltaan.

Palaute ei ollut pelkästään positiivista. Esitykseen sisältynyt alastomuus ja muu hippihurjastelu loukkasi matkan varrella muutamia tunteita.

”Mitähän teatterin johto mahtoi ajatella antaessaan niiden pornoteatterilaisten vierailla täällä? Pitäisi turkulaisten ymmärtää kohtuuden rajat, vaikka tamperelaiset eivät sitä tekisikään”, hermoili nimimerkki Tyrmistynyt Turun Sanomien yleisönosastossa, kun Hair saapui syksyllä 1969 vierailulle Turun kaupunginteatteriin.

”Peruuttakaa nyt ihmeessä ainakin se seuraava vierailu.”

Vesimiehen aika jatkuu

Hippimusikaalia on esitetty rakkauden kesän jälkeen moneen kertaan.

Nykyään teokseen liittyy jo reilu annos nostalgiaa. Eräs Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 tapahtumista oli keski-ikäisten harrastajien versio klassikosta. Viimeksi Hair nähtiin vuonna 2012 sekä Åbo Svenska Teaterissa että Lahden kaupunginteatterissa.

”Hair on edelleen ajankohtainen”, Lahden version ohjannut Maarit Pyökäri sanoo.

”Jotkut asiat ovat toki menneet ohi. Esimerkiksi alastomuus lavalla on nykyisin kärsinyt inflaation. Toiset teemat taas ovat aina vaan pinnalla. Yhdysvallat sotii yhä toisella mantereella, nuorison huumeiden käyttö on samaa ellei pahempaa…”

Pyökäri kertoo, ettei Hair ollut helppo musikaali toteuttaa. Irrallisista kohtauksista koostuva käsikirjoitus on kaoottinen, ja tekstin suomentaminen tuottaa omat haasteensa. Teoksen musiikki puolestaan oli syy tuoda se Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon. Kappaleet esitettiin teatterissa konserttivolyymilla.

”Musikaali vetosi nuoriin, ja vanhemmat osasivat sen ulkoa. Se tavoitti molemmat”, Pyökäri toteaa.

[metaslider id=13173]

Taiteilijaelämää aidsin varjossa

90-luvun suurimpiin musikaalitapauksiin kuuluu Jonathan Larsonin säveltämä, vuonna 1994 New Yorkissa ensi-iltansa saanut Rent.

Giacomo Puccinin La bohème -oopperaa mukaileva Rent kertoo nuorten newyorkilaistaiteilijoiden elämästä. Oopperassa riehunut tuberkuloosi on uusversiossa päivitetty hi-virukseksi.

Etenkin pari-kolmikymppiset katsojat rakastuivat teokseen. Broadwayllä musikaalia esitettiin 12 vuotta, ja sieltä se on levinnyt ympäri maailmaa satojen tuotantojen ja elokuvan voimin.

”Kun näin Rentin New Yorkissa toisen kerran, en meinannut päästä katsomosta ulos, sillä itkin niin mielettömästi”, musikaalin Helsinkiin ohjannut Marco Bjurström kertoo.

Suomessa Rent nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 1998 Tampereen Teatterissa. Kantaesitystä olivat havitelleet ohjelmistoonsa myös muun muassa Helsingin kaupunginteatteri ja Svenska Teatern.

Vuoden 1998 jälkeen Rent-rintamalla oli hiljaista, mutta 2010-luvulla teos palasi lavoille. Kaupunginteattereissa sitä ei ole nähty, mutta sekä opiskelijat että ammattilaiset ovat viime vuosina tuottaneet omia versioitaan.

Viimeksi ammattilaisvoimin toteutettu Rent nähtiin Helsingissä vuonna 2012. Marco Bjurström ohjasi esityksen ja toteutti tuotannon ilman ulkopuolisia rahoittajia. Ohjaaja kertoo haaveilleensa musikaalin tekemisestä vuosia.

”Rent teki minuun ajankuvana hirveän syvän vaikutuksen. Teos kertoo siitä, millaisessa maailmassa me musikaalin tapahtuma-aikaan elimme”, Bjurström kuvaa.

Kulttimusikaali on riski

Seksuaalivähemmistöjä, huumeidenkäyttöä ja aidsia kuvaavaa musikaalia pidettiin 90-luvulla Tampereen Teatterille sekä taiteellisena että taloudellisena riskinä. Se pysyi ohjelmistossa yhden esityskauden ajan.

Aleksanterin teatterin tuotantokin oli tekijälleen taloudellinen riski. Se jäi tappiolle.

”Ymmärsin, ettei Rent tuskin koskaan tule suurten teattereiden ohjelmistoon. Se on yhä joidenkin johtajien mielestä liian raju. Niinpä ajattelin, että on otettava riski ja tehtävä se, kävi miten kävi. Muuten sieluni ei antaisi anteeksi, että se jäi tekemättä!” Bjurström sanoo.

Bjurströmin mukaan 90-luvun alusta teemoja ammentava musikaali koskettaa yhä. Yleisön ikähaitari venyi kouluikäisistä eläkeläisiin.

”Rentillä on oma tarinansa meille, jotka olemme olleet nuoria 80–90-luvuilla. Asetelma ei kuitenkaan ole millään tavalla vanhentunut. Oli kauhean hienoa kuulla katsojien kommentteja. Olivat he eläkeläisiä, omaa ikääni tai nuoria, kaikki kokivat musikaalin vahvasti. Moni sai siitä itselleen uskoa, toivoa ja voimaa.”

[metaslider id=13177]

Taikamaailma musikaalinäyttämöllä

Fantasiamusikaali Wicked sai Suomen ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2010, seitsemän vuotta Broadwayn kantaesityksen jälkeen. Musikaalilla on paljon nuoria faneja ympäri maailmaa – myös Helsingissä.

Wicked perustuu L. Frank Baumin klassikkokirjaan Ihmemaa Oz ja sen pohjalta tehtyyn elokuvaan. Yhdysvalloissa Ozin ihmemaa on tuttu jokaiselle lapselle. Suomessa se ei ole saavuttanut samanlaista kulttimainetta.

Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon Ozin ilkeän noidan elämästä kertova musikaali valikoitui tästä huolimatta. Teatterinjohtaja Asko Sarkola kertoo, että suomalaisten etäinen suhde alkuperäisteokseen huoletti musikaalin säveltäjää Stephen Schwartzia.

”Hän kysyi minulta monta kertaa, tunteeko suomalainen yleisö teoksen perustarinan, leikitäänhän Wickedissä Ihmemaa Ozin juonella. Vastasin, että eivät he niin hyvin, mutta musiikki viettelee kyllä yleisön mukaansa.”

Wickedin tarina käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä. Suomen Wicked-faniklubin perustaja Riikka Kiviaho sanoo, että Ozin ihmemaan tunteminen tuo musikaaliin syvyyttä. Hänen mukaansa teoksesta voi kuitenkin nauttia myös vaikka täysin ilman pohjatietoja.

”Wickedin musiikki on niin vaikuttavaa, sen oikeasti tuntee luissa ja ytimissä. Heti ensimmäisen kappaleen aikana suu loksahti auki”, musikaalin viisi kertaa nähnyt Sofia Sarkava puolestaan kuvailee.

Säveltäjän huolet rauhoittuivatkin ajan myötä.

”Loppujen lopuksi Schwartz oli hyvin tyytyväinen siitä, miten Helsingin kaupunginteatterissa kerrottiin tarina erilaisesta tytöstä, joka hakee hyväksyntää”, Sarkola kertoo.

Faniklubi toimii yhä

Yleisö lumoutui Helsingissä Ozin noidista. Musikaalin näki yli 65 000 katsojaa, ja moni kävi katsomossa useammin kuin kerran.

”Pystyin samaistumaan musikaalin teemoihin ja ihmissuhdekuvioihin. Elämäntilanteeni oli juuri sopiva Wickediä ajatellen”, musikaalin 16 kertaa nähnyt Riikka Kiviaho kuvaa Wickedin vetovoimaa.

Kiviaho perusti musikaalin ihailijoille faniklubin. Helsingin kaupunginteatteri lähti mukaan klubin toimintaan. Esityksen ollessa ohjelmistossa klubi muun muassa järjesti faneille tapaamisia näyttelijöiden kanssa.

”Fanituskokemuksesta kehkeytyi jotain erityistä. Työryhmän ja fanien välille syntyi vuoropuhelua ja molemminpuolista hyvää fiilistä”, Kiviaho kertoo.

Wickedin viimeisestä esityksestä on yli kolme vuotta, mutta musikaali vaikuttaa yhä monen fanin elämässä. Faniklubin jäsenet tapaavat edelleen toisiaan.

”Ehkä kaikkein eniten olen otettu siitä, että Wicked Fanclub Suomen kautta monet ovat saaneet iloa elämäänsä ja solmineet uusia ystävyyssuhteita. Mitään sellaista en olettanut, kun faniklubin perustin – ja siksi se saa minut edelleen itkun partaalle”, Kiviaho summaa.

[metaslider id=13181]

Lähteinä on käytetty Mikko-Olavi Seppälän ja Katri Tanskasen (toim.) teosta Suomen teatteri ja draama, Reijo Paukun teosta Hippimusikaali HAIR ja Tampereen Popteatterin tarina sekä Taloussanomissa 19.9.1998. julkaistua artikkelia Menestys tai tappio.

Osa 1: Viulusoittaja Tukkijoella
Osa 2: Kokonaan kotimaista
Osa 4: Mystiset menestysmusikaalit