Specsavers järjestää vuosittain lasienkeräyskampanjan, jolloin suomalaiset voivat tuoda käytetyt silmälasinsa lahjoitettavaksi hyväntekeväisyyteen. Kampanjan päätyttyä vapaaehtoisista koostuva optikkoryhmä lähtee Tansaniaan ja perustaa noin viikoksi paikallisen silmäklinikan. Tällä kertaa lähdetään Sansibariin, jossa asukkaita on yli miljoona ja optikoita vain yksi.
”Tarve (laseille) on hurja”, Specsaversin viestintäjohtaja Irene Hernberg toteaa. ”Kaksituhatta paria lähtee mukaan ja niillä yritetään pärjätä.”
Mukaan lähtevät lasit käydään tarkasti läpi
Kaikki lahjoitettavaksi menevät lasit tarkastetaan huolella. Lasien pitää olla ehjiä ja hyväkuntoisia, sillä niiden saajalle ne voivat olla ainoat lasit koskaan. Kaikki silmälasit puhdistetaan, pussitetaan ja niiden vahvuus tarkistetaan. Lasit toimitetaan paikan päälle henkilökohtaisesti matkalaukuissa. Hernberg kertoo, että pluslaseille on suurin tarve, joten niitä lähtee mukaan eniten. Erityisesti lapsilla voi kuitenkin olla tarvetta miinuslinsseille.
Laseja on kuitenkin olemassa lukemattomia erilaisia: on plus-ja miinuslinssejä, karsastusta ja hajataittoa. Miten tansanialaisille löydetään varmasti sopivat lasit?
”Olemme lasien voimakkuuksissa niin tarkkoja kuin siellä pystyy olemaan”, Hernberg selittää. ”Meillä on paikan päällä aina näöntarkastukset, sekä optikot ja laitteet. Jokaisen näkö tutkitaan ja pyrimme aina löytämään täydelliset lasit. Jos lasit ovat puhtaasti esimerkiksi +1 tai +2, on täydellisten lasien löytäminen helppoa, mutta jos on karsastusta tai hajataittoa, vaikuttavat ne vähän. Se on kuitenkin parasta, mitä voidaan tarjota.”
”On tapauksia, joissa ei pysty toimimaan yhteiskunnassa. Se lamauttaa. Se, ettei pysty käymään koulua tai tekemään töitä, kun ei yksinkertaisesti näe.”
Hernberg itse on ollut Tansaniassa jo kuusi kertaa ja mieleen on jäänyt useita positiivisia ja koskettavia muistoja. Voimakkain muistoista on nainen, joka oli toisesta silmästään sokea ja tarvitsi toiseen poikkeuksellisen ison voimakkuuden, -14. Hupenevasta varastosta löytyi kuin löytyikin tismalleen sopivat lasit. Silmälasien ansiosta nainen näki ensimmäistä kertaa lapsensa, sekä itsensä peilistä. ”Kyllä siinä kaikki herkistyi”, Hernberg myöntää liikutusta äänessään.
Vanhat silmälasinsa lahjoittaneella Jenna Kaakisella, 33, oli lahjoittamiseen selkeä motiivi.
”Mielestäni oli ihana ajatus, että lasit menevät hyvään käyttöön. Toisekseen, kun laseilla ei itselläni ole mitään käyttöä, olen ennen lahjoittamismahdollisuutta vipannut ne roskiin, ja se tuntuu vähän tuhlaamiselta. On kiva, että nyt lasit saavat uuden elämän.”
Tarpeettomia silmälaseja ottavat vastaan useat eri liikkeet ja uusia kampanjoita järjestetään jatkuvasti. Silmälaseja ovat aiemmin keränneet muun muassa Vision for All Finland, World Vision sekä Lions Club yhteistyössä optikkoliikkeiden kanssa. Liikkeet ottavat yleensä mielellään laseja vastaan, vaikkei keräyksestä olisikaan kampanjaa käynnissä.
Kolumni:
Sinun itsestäänselvyytesi ei ole kaikille sitä
Kun suomalainen lapsi kuulee ensimmäistä kertaa tarvitsevansa silmälasit, reaktioita on monia. Jollakulla ensimmäinen ajatus on huoli siitä, että ulkonäkö muuttuu. “Mitä jos olen lasit päässä ruma?” Joku toinen saattaa ajatella, että “Jes, näytän varmasti fiksulta” ja joku saattaa olla iloinen siitä, että koulussa käynti helpottuu, eikä tarvitse kopioida taululle kirjoitettuja muistiinpanoja kaverin vihosta. Itsestäänselvyytenä kaikki kuitenkin pitävät sitä, että lasit hankitaan. Näin ei kuitenkaan läheskään kaikkialla ole.
Kehitysmaissa yhdet silmälasit saattavat maksaa monen kuukauden palkan verran. Miljoonaa asukasta kohti saattaa olla yksi optikko. Suomessa taas asiansa ajavat lasit on mahdollista hankkia kohtuullisen edullisesti ja ainakin kaksi optikkoliikettä seisoo korkeintaan korttelin päässä toisistaan lähes joka kaupungissa.
Lienee siis turvallista todeta, että näköaisti on meille monille itsestäänselvyys. Sen kyseenalaistaa vasta kun se heikentyy, tai kun sen menettää kokonaan. Sama koskee lukuisia muita asioita. Normaalilla kuulolla ja kävelykyvyllä siunattu ihminen tuskin murehtii sitä, saako kotimaiseen ohjelmaan tekstityksen tai onko rakennuksessa korkeita kynnyksiä. Silti meidän ilman muuta pitäisi laajentaa ajatteluamme itsestäänselvyyksien ulkopuolelle, sillä itsestäänselvyydet auttamatta kaventavat ajatusmaailmaamme. Täytyyhän arkkitehdinkin suunnitella rakennus esteettömäksi, vaikkei hänellä itsellään olisi liikkumisen suhteen rajoitteita.
Ihminen on äärettömän sopeutuvainen. Kun itse ala-asteella sain ensimmäiset silmälasini, yllätyin siitä, kuinka hyvin muut ihmiset oikeasti näkivätkään. Olin sopeutunut elämään heikkonäköisenä niin vaivattomasti, ettei minulla käynyt mielessänikään, että joku voisi oikeasti nähdä takarivistä jotain. Silti kun joltakulta puuttuu itsestäänselvyytenä pitämämme asia, kuten näkökyky tai mahdollisuudet koulutukseen tai kohtalaiseen elintasoon, alamme helposti tuntea sääliä. Ja tässä mennään metsään.
Kehitysmaassa elävä huononäköinen nuori ei tarvitse sääliäsi. Hän tarvitsee konkreettista apua, mutta on tarpeetonta tehdä hänestä uhria. On surullista, että automaattisesti ajattelemme ilman yltäkylläisyyttä elävän ihmisen jotenkin vähempiarvoiseksi. Joksikuksi, jonka hätä on yksinkertaisesti vain mainoskikka, jonka tarkoituksena on herättää sääliä ja myötätuntoa.
Tämä saattaakin tulla yllätyksenä, mutta totta se on: Vähemmän kehittyneiden maiden kansalaiset eivät ole jatkuvasti onnettomia. He kokevat iloa, rakkautta ja surua siinä missä sinäkin. Niin kokevat myös sokeat, liikuntavammaiset, matalapalkkaiset ja vanhukset. Kaikki, joita kohtaan voisit kuvitella tuntevansa sääliä syystä tai toisesta.
Minulle oli itsestäänselvyys nähdä jälleen kirkkaasti käden käänteessä, sillä asun Suomessa.
Oma likinäköinen maailmani oli minulle myös itsestäänselvyys, ennen kun sain lasit.
Sinun itsestäänselvyytesi voi olla jollekulle toiselle vain unelma.