Inkeri Rantalalla, 35, oli viime syksynä taidenäyttelynsä avajaisissa krapulainen olo. Aistit olivat herkillä, paikkoja kolotti ja oksetti. Krapula ei kuitenkaan johtunut alkoholin juomisesta, vaan liiasta töiden tekemisestä.
“Rajojen vetäminen itselle on todella hankalaa, kun on helposti innostuva ja impulsiivinen luonne. Sitten kun tekee vielä työkseen sitä mitä rakastaa, syntyy ongelmallinen yhtälö.”
Rantala aloitti maalaamisen jo lapsena. Hän harrasti kuvataidekoulua ja erilaisia taideprojekteja on aina ollut tulilla. Aikuisiällään hän on tehnyt töitä ja opiskellut kasvatustieteitä harrastaen taidetta muun elämän sivussa, mutta kuusi vuotta sitten maalaaminen vei kokonaan mennessään.
“Oli pitkä prosessi, että rupesin kutsumaan itseäni taiteilijaksi. Elämässäni tapahtui suuria muutoksia monella eri osa-alueella, ja siinä rytinässä minun piti tehdä valinta siitä, mihin suuntaan elämässäni haluan mennä. Halusin taistella unelmani, taiteilijuuden, puolesta. Aloin keskittymään täysillä siihen”, hän kertoo.
Studiossa ympärilleen katsoessa omistautumisen huomaa: värikkäitä taideteoksia on kaikkialla.
Rantala innostuu asioista helposti ja paljon. Sen lisäksi haasteet toiminnanohjauksen ja ylivirittyneisyyden kanssa aiheuttavat sen, että hän uppoutuu tekemiseen täysin ja muut tarpeet unohtuvat. Hän arvelee koukuttuvansa maalaamisesta saamastaan dopamiinista.
“Maalaan erityisesti figuratiivisia, voimakkaita alter egoja eli “muijahahmoja” sekä abstraktia taidetta, joka kertoo aina jotakin tarinaa. Maalaaminen vie minut mennessään ikään kuin fyysisen maailman rajojen yli, ja välillä olen herännyt työputken jälkeisestä kuplasta aivan poikki. Olen suorastaan narkannut taidetta. Vihaan sanontaa ‘kohtuus kaikessa’, olen enemmänkin kaikki tai ei mitään -tyyppinen ääripäiden ihminen.”
Rantala paahtoi töitä kovaa tahtia monta vuotta putkeen tiedostaen, että jossakin kohtaa raja tulee vastaan. Hän ei välittänyt siitä, sillä hän ajatteli olevansa kuitenkin ihminen, johon burnout ei iske.
Pikkuhiljaa hänelle alkoi kuitenkin valjeta, että pian ajetaan päin seinää.
Aiemmin jo olemassa olleet mutta sivuutetut uupumusoireet, kuten aistiherkkyydet ja mielialan vaihtelut lisääntyivät vuoden 2022 lopulla merkittävästi.
“Ajattelin aiemmin että on jo liian myöhäistä jarruttaa, siitä ei ole enää hyötyä vaan se juna meni jo. Yhden taidenäyttelyni avajaisissa vihdoin ymmärsin, että nyt tuli raja vastaan. Oli kylmä ja kuuma ja kamala meteli, halusin vain vetäytyä pois. Tuntui että sekoan, se oli tosi pelottavaa.”
Burnout näyttäytyi Rantalalle sekä fyysisenä että henkisenä pahana olona. Taidenäyttelyn avajaisista seuraavana aamuna hän päätti jäädä sairauslomalle.
Aluksi hän ajatteli, että pitkä viikonloppu lepoa ja parit päiväunet riittävät. Yrittäjänä Rantala oli onnekseen sellaisessa tilanteessa, että sairausloman pitäminen oli mahdollista, ja se venyikin lopulta kaksikuiseksi.
“Ensimmäisinä viikkoina olo vain paheni, kun annoin vihdoin itseni lahota. En muista saikulta oikein mitään, se aika meni ihan sumussa. En jaksanut tehdä mitään, makasin vain kotona ja silti olo vain paheni. Jossain kohtaa olon vain jatkuvasti pahennuttua alkoi jännittämään, että kuinkahan kauan tämä toipuminen kestää. Esimerkiksi puolen vuoden sairausloman pitäminen yrittäjänä ei olisi ollut mahdollista.”
Rantala ei hakeutunut oireistaan lääkäriin, sillä arveli prosessin olevan kuormittava ja yrittäjälle hyödytön.
Rantala keskittyi sairausloman ajan täysin lepoon. Hän kielsi itseltään studiolle menemisen, mikä oli taiteilijalle kova pala.
“Olisin kuitenkin alkanut työstämään jotakin, joten oli pakko laittaa se kokonaan kieltolistalle. Tiesin, että jos en nyt hoida itseäni kuntoon, urani saattaa olla siinä. Minun piti osata olla ikään kuin tylsä aikuinen sisäiselle lapselleni, koska vain minä olen vastuussa kaikesta työhöni liittyvästä.”
Kun kahden kuukauden sairausloman jälkeen olo alkoi hieman helpottamaan, Rantala aloitti työt hiljalleen tekemällä muutaman työpäivän viikossa.
“Oloni ei ollut vielä normaali. Jouduin kieltäytymään siisteistä projekteista, koska koskaan ei voinut tietää, millä energialla päivään herään. En uskaltanut sopia mitään suunnitelmia, jos olisinkin joutunut perumaan ne.”
Kesällä Rantalalla oli mahdollisuus pitää pitkä kesäloma, jolloin hän pystyi ensimmäistä kertaa urallaan aidosti lomailemaan ja rentoutumaan. Se oli burnoutista toipumisessa ratkaiseva asia. Kesän aikana löytyi myös kipinä urheiluun, joka tasapainottaa arkea.
Nykyään Rantala pitää vapaapäiviä ja maalaa maksimissaan kahtena työpäivänä peräkkäin, ettei oravanpyörä lähde taas pyörimään. Työ ja vapaa-aika ovat balanssissa, ja rutiinit auttavat rytmittämään arkea. Tavalliset asiat, kuten uni, ruoka ja liikunta ovat Rantalalle tärkeitä, ja niistä hän ei halua enää joustaa.
“Kun noudatan määrittelemiäni työaikoja, kiitän itseäni kotona siitä, että työpäivän jälkeen on vielä energiaa tehdä muutakin. Rakastan taiteen tekemistä, mutta se ei saa olla enää koko elämä – elämässä on muitakin tärkeitä asioita kuin työ. Hengailen ystävien kanssa, käyn salilla, kirppareilla ja syömässä, pötköttelen kotona – nautin ihan tavallisista asioista, joita en ole vuosiin tehnyt. Vielä kuukausikin sitten olisin ollut pelkästään tästä keskustelusta niin kuormittunut, että olisin varmaan lähtenyt suoraan kotiin.”
Burnout ei ole vielä tipotiessään, mutta hyviä päiviä on selvästi enemmän kuin huonoja.
“Laitan nykyään herätyskellon hälyttämään työpäivän loppumisen merkiksi. Joka kerta se on vähän shokki, että nytkö jo. Tulen varmasti tasapainoilemaan näissä asioissa loppuelämäni. Joskus olen kyllä torkuttanutkin herätyksiä, mutta en halua enää takaisin grindaus-tilaan”, Rantala tunnustaa naurahtaen.
“Haluan pitää huolta siitä sisäisestä pikku-Inkustani.”
Studion seinällä odottelee keskeneräinen teos, jossa on käsi ja kirja. Kirjan kannessa lukee “time heals”. Innokkaasti puhuvaa Rantalaa katsoessa mieleen nousee ajatus siitä, että tarina teoksen takana on hänen omasta elämästään.
Elpynyt taiteilija näkee tulevaisuuden kirkkaana ja odottaa innolla tulevia taideprojekteja. Myös taiteen opiskelu kiinnostaisi jossain kohtaa. Maalaaminen sujuu ja juuri tässä hetkessä on hyvä olla.
“Olen ymmärtänyt sen, että minun ei aina tarvitse ylittää itseäni työpäivän aikana. En enää narkkaa maalaamisesta tulevaa dopamiinia, vaan kotiinlähdön aika ja tavallisten kuolevaisten askareet tuntuvat nekin kivoilta. Todella ärsyttävä myöntää, mutta ehkä siinä ‘kohtuus kaikessa’ -sanonnassa on sittenkin jotain perää”, Rantala hymyilee.