"Kunhan osasi sanoa ärtsoppa ja tölkki mjölkkiä, niin hyvinhän siellä pärjäsi!"

Kaarramme autolla pihaan. 86-vuotias mies avaa oven hymyssä suin jo ennen kuin edes ehdimme soittaa ovikelloa. “Minä näin teidän jo tulevan”, hän hymyilee. Sisällä on lämmintä ja kotoisaa, mies istuu kiikkutuoliin ja kyselee kuulumisia. Hän on ollut paikassa jos toisessakin, mutta nyt hänen kotinsa on tämä pieni yksiö.

Seinäkello tikittää heilurin vaappuessa puolelta toiselle. Lattia on vuorattu kirjavin räsymatoin ja kiikkutuoli narahtelee mukavasti. Pannukahvit valmistuvat keittiössä porahdellen. “Joko tuli koti-ikävä?”, mies kyselee kun kuulee minun asuvan nykyisin Turussa. “Minäkin silloin siellä asuin hetken – kun oli niitä rakennushommia.”

Arvi Karppinen on muuttanut työn perässä monta kertaa. Perhe on välillä odotellut isää kotiin Kainuuseen, mutta välillä koko perhe on muuttanut yhdessä. Suurperheenä muuttaminen ympäri Suomea aina Ruotsiin saakka on ollut työlästä, mutta mieluista. Maisemien vaihtuminen ja uusien paikkojen löytäminen on ollut Karppisen mielestä mukavaa. ”Ei se raskasta ollut – pysyipähän virkeämpänä kun ei tarvinnut paikoillaan olla”, hän muistelee.

Siellä sun täällä, vähän kaikkialla 

Karppinen on tehnyt töitä muun muassa Kajaanissa, Suomussalmella, Kuhmossa, Helsingissä ja Turussa. “Silloin Turussa rakennettiin Urakoitsijat Oy:llä neljä kerrostaloa Vasaramäkeen ja Halisiin puhdasvesijohtolaitos. Tehtiin myös varastorakennus kevytbetonista. Kolmatta vuotta siellä meni, en minä sen enämpi siellä ollukkaan”, mies muistelee ja keinuu tuolillaan. Hän muistaa hyvin vuosiluvutkin: ”Joskus 1962 minä silloin sinne lähin.” Tuolloin lapsia ei vielä ollut montaa. Turusta perhe kuitenkin muutti takaisin Kainuuseen. Heillä oli tuolloin lehmä ja koti-ikävä metsäisemmälle seudulle.

Helsingissä Karppinen viipyi pari kuukautta syksyllä 1967. Hän korjasi tuolloin messuhallia. Perhe eleli kotona Kainuussa. Myös Pohjois-Suomi on töiden osalta tullut tutuksi: ”Kairijoella pohjosessa tehtiin mehtähommia kerran ennen joulua.” Jouluksi palattiin kuitenkin kotiin. Tuntuu, että mies on matkustellut työn perässä läpi miltei koko Suomen. Hänen olemuksestaan huokuu vain positiiviset muistot noilta ajoilta. Se yllättää. Voisi luulla, että jatkuva matkustaminen ja muuttaminen oltaisiin ennen koettu yhtä negatiivisena kuin nytkin. Karppinen on myös ollut rakentamassa Kainuun prikaatia vuonna 1968. Hän muistelee vuosilukuja lastensa syntymien avulla.

Vuonna 1970 Karppinen perheineen muutti omakotitaloon Ruotsiin. 10:stä lapsesta tuolloin oli syntynyt jo kahdeksan. ”Ostin Kajaanista pakettiauton, sellasen 9-hengen bussin. Ja sinne laoin koko porukan ja siitä sitten lähin ajamaan Ruotsiin. Vaille kolme vuotta meni sielläi”, mies naurahtaa. Ruotsissa Karppinen teki metsätöitä samalla kun osa lapsista kävi koulua. Maahan muuttaminen ei pelottanut, vaikkei ruotsin kieli ollutkaan ihan hallussa. ”Enhän minä osanna ruotsia, mutta kyllä myö pärjättiin. Kunhan osasi sanoa ärtsoppa ja tölkki mjölkkiä, niin hyvinhän siellä pärjäsi!”, Karppinen muistelee nauraen.

Töiden jälkeen kiikkutuolissa on kuitenkin aina ehtinyt hengähtää. Kuva: Pinja Korhonen

Toisille se sopii, toisille ei

On ihailtavaa, kuinka Arvi Karppiselle muuttaminen on ollut luontaista ja mieluisaa. Välillä se on varmasti ollut hankalaa niin lapsille kuin vanhemmillekin, mutta jälkeen päin kaikesta on kuitenkin jäänyt hyvä mieli. Positiivisuus ja innokkuus huokuvat miehen puheesta.

Toisille matkustaminen työn perässä tulee luonnostaan, toisille se on hankalaa. Jopa eräiden kansanedustajien mielestä aktiivimallin seurauksena muuttaminen työn perässä on ”pyhäinhäväistys”. Nordean teetättämässä kyselyssä vuoden 2018 keväällä alle kolmasosa työikäisistä vastasi haluavansa muuttaa työn perässä. Suomalaisten suhtautuminen asiaan on eri kuin esimerkiksi Amerikassa, jossa muutto työn perässä on erittäin yleistä – jopa normi. Päätös on varmasti hankala, mutta se on jokaisen tehtävä itse.