”Hiljaisuus, kuvataan!”
Apulaisohjaaja Salma Marosen ääni kaikuu kirkon holvikaarissa selkeänä ja määrätietoisena. Koko kuvausryhmä hiljenee ja tuo hiljaisuus on hiljaisinta koskaan kuulemaani. Mietin, kuuluuko hengitykseni eikä mieleenikään tulisi nielaista.
Synninpäästö on ohjaaja Jesse Pätärin ideasta ja kynästä syntynyt lyhytkauhuelokuva. Kolmatta vuotta Turun Taideakatemiassa elokuvaa opiskelevaa Pätäriä kiehtoo genren tuoma mahdollisuus ilmaisulla ja tarinankerronnalla leikittelyyn.
”Kauhu antaa vähän automaattisestikin tilaa epärealistiselle ilmaisulle, eikä sen tarvitse olla samalla tavalla realismiin pohjautuvaa kuin esimerkiksi draaman”, Pätäri selittää.
Elokuvalinjalta valmistuvat osallistuvat opintojensa aikana pääsääntöisesti vähintään kahden harjoituselokuvan ja opinnot päättävän opinnäytetyöelokuvan tekoon. Innokkaimmat toteuttavat elokuvia enemmänkin. Niin myös Pätäri.
Synninpäästö on niin sanottu X-tuotannon elokuva, eli täysin vapaaehtoinen, opiskelijoiden omasta innostuksesta kumpuava tuotanto. Pätäri päätti toteuttaa ideansa siitä huolimatta, että se ei mennyt läpi koulun harjoituselokuvien pitchauksessa keväällä. Ympärilleen hän on yhdessä tuottajansa Iiris Jalavan kanssa koonnut lähes kaksikymmenpäisen työryhmän.
Kuvaus-, ääni- ja valo-osastosta, lavastajista, maskeeraajista, näyttelijöistä ja lukuisista avustajista koostuva työryhmä on kokoontunut Turun Martinkirkkoon marraskuun viimeisenä perjantai-iltana. Käynnissä on kolmipäiväisten kuvausten keskimmäinen päivä ja ilma väreilee innostuksesta.
Apulaisohjaaja Maronen kertaa päivän aikataulun ja muistuttaa päivän olevan haastava. Aikataulu on tiukka ja tänään pitää kuvata kaikki vaikeat kuvat eli kohtaukset, joihin tarvitaan erikoiskalustoa. Maronen pyytää työryhmää kiinnittämään huomiota myös äänenvoimakkuuteen. Kirkon akustiikka on täysin omaa luokkaansa ja pienikin ääni kantaa kauas. Yhtä aikaa puhuminen aiheuttaa kaikujen sekamelskan.
”Puhutaan tänään vaan ne hyvät jutut”, hän muistuttaa hymyillen.
Kaikua ja ääniä vaimentaaksemme olemme vetäneet jalkaamme villasukat. Kengät on kielletty kaikilta, paitsi näyttelijöiltä. Mustiin vaatteisiin sonnustautuneet kuvausryhmän jäsenet liikkuvat kirkon käytävillä äänettä kuin aaveet.
Martinkirkko on kuvauspaikkana vaikuttava. Useiden metrien korkeuksiin kohoavat holvikaaret kuljettavat katsettani kohti, noh, taivasta. Ulkoa kajastavat katuvalot piirtävät kirkon ristikkoikkunoiden siluetit kauniisti valkoisille kiviseinille. Funkkiskirkosta puuttuu joillekin muille kirkoille perinteinen koristeellisuus. Linjat ovat selkeitä, kaaret pehmeitä ja koko tila huokuu seesteisyyttä.
Onnistunut lokaatioscouttaus eli kuvauspaikan etsintä on opiskelijatuotannoissa kultaakin kalliimpaa, sillä kultaa ei ole. Suurin osa opiskelijoiden elokuvatuotannoista toteutetaan nollabudjetilla. Vaikuttava tila saa elokuvan näyttämään tuotantoaan suuremmalta. Aikaisemminkin taideakatemialaisten kanssa yhteistyötä tehnyt Martinkirkko saa tuottaja Iiris Jalavalta pelkkiä kehuja.
”Kirkko, veri ja paha pappi eivät lähtökohtaisesti olleet helppoja asioita yhdistää. Martinkirkko ilmoitti kuitenkin heti, että se on auki kaikelle kulttuurille ja taiteelle”, Jalava kertoo.
Maksuttoman kuvauspaikan lisäksi opiskelijat ovat saaneet lainaksi alan yrityksistä erikoislamppuja sekä kameran erikoislinssin. Tekoveri on saatu alennettuun hintaan naamiaisliikkeistä ja lukuisat kynttilät Martinkirkolta. Kynttilöitä varten kuvausryhmä piti kynttilänjalkapajan, jossa he valoivat kymmeniä betonisia kynttilänjalkoja.
”Kun kuvaukset on saatu purkkiin, niin me vähän maalataan näitä. Jos niistä sitten voisi saada rahaa takaisin, koska ollaan käytetty omia rahoja tähän tuotantoon”, Jalava jatkaa.
Kun kirkon valot sammutetaan, sen tunnelma muuttuu. Kirkon holvikaariin heijastuu valo-osaston luoma taide. Vihreät, violetit ja punaiset valot värittävät pitkiä käytäviä ja penkkirivejä. Alttari on valaistu lähes verenpunaiseksi. Aikaisemmin arvokkuutta ja hartautta huokuva tila muuntuu täysin. Tämä ei ole enää kirkko, tämä on elokuvan kulissi.
Minut istutetaan ohjaajan, apulaisohjaajan ja tuottajan kanssa tuijottamaan pientä monitoria, joka näyttää sen mitä kamera kuvaa. Päivän ensimmäisessä kohtauksessa elokuvan päähenkilö laskeutuu hitaasti käytävän portaita vihreän valon kajastuksessa ja kääntyy lopulta vasemmalle pois kuvasta. Samanaikaisesti kamera zoomaa hiljalleen lähemmäs.
Kohtauksesta otetaan viisi ottoa. Ottojen välillä ohjaaja keskustelee kuvaajan kanssa zoomauksen vauhdista sekä näyttelijän kanssa kävelyn tahdista. Sujuvaa kuvausta hankaloittaa se, että zoomaus tehdään käsin, sillä automatiikkaa ei ole käytettävissä. Kuvaaja Alex Hyytiäinen harmittelee, kun muuten tasaisessa zoomauksessa näkyy pieniä nytkähdyksiä.
”Ne on mun sydämenlyönnit”, hän toteaa ja irvistää.
Pätäri myöntää, että haastavinta kuvauspäivissä on pysyä sovitussa aikataulussa. Jokaisessa kohtauksessa on lukemattomia asioita, joita voisi hienosäätää, mutta loputon hiominen näkyy kellossa. Täytyy osata luopua.
”Pitää hyväksyä, että tämä on nyt tässä ajassa paras, mitä me pystytään tekemään”, Pätäri sanoo.
Reportaasikeikkani ohella olen lupautunut elokuvaan avustajaksi. Tätä varten saan ylleni mustan hupullisen paidan ja oheistuksen istua hiljaa kirkon penkissä, katse käsiini suunnattuna. Ohjaaja selittää meille kuvaussuunnat ja kertoo, että jossain vaiheessa kuvataan edestäpäin, jolloin kasvomme näkyvät kameralle. Saamme kuitenkin ohjeen vetää huppumme niin syvälle, että hiukset peittyvät, joten varsinaisesta tunnistamisesta ei tarvitse murehtia.
Suuri osa kuvauspäivästä on näyttelijöille ja avustajille odottelua. Odotamme valaistuksen valmistumista, äänitsekkausta, lavasteiden asettelua, kamerakaluston rakennusta ja ohjaajan merkkiä aloittaa.
Kulutamme kukin aikaamme odotellessa. Yksi avustajista selailee virsikirjaa ja alkaa laulaa. Hento ääni kaikuu kirkossa ja saa minut hymyilemään. Toinen avustaja yhtyy lauluun ja Maa on niin kaunis palauttaa hetkeksi hartaan, kirkollisen tunnelman. Itse tapan aikaa imeskelemällä suklaapalaa ja raapustamalla muistiinpanoja vihkooni pimeässä.
Pitkän odottelun jälkeen ilmoille kajahtavat tutut sanat.
”Hiljaisuus, kuvataan!”
Kuulen takaani askeleita ja vaatteiden kahinaa, mutta lasken katseeni käsiini ja yritän olla vilkuilematta ympärilleni. Ohitseni kävelee veriseen villapaitaan kietoutunut nainen.
Elokuvan pääroolia, Lindaa, näyttelevä Petra Heinänen on valmistunut Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2018. Hän kokee opiskelijatuotantojen olevan itselle hyvää harjoitusta, vaikkei se palkkapussissa näykään. Papin roolia tulkitseva Simo Reilimo kuuluu opiskelijatuotantojen vakiokalustoon. Mies muistelee kyseessä olevan jo kuudes tuotanto, jossa hän näyttelee. Reilimo kehuu opiskelijoiden ammattitaitoa ja asennetta.
”Näissä opiskelijatuotannoissa on mieletön tekemisen taso, ja siinä missä ammattiporukka on jo omaan tekemiseensä kyllästynyt, täällä jokainen on intohimolla mukana”, Reilimo hehkuttaa.
Kolmen kohtauksen jälkeen minut vapautetaan avustajan töistä ja siirryn taas kiertelemään kirkkoa kameroiden taakse. Pitkin iltaa toistuvat lauseet, kuten mitä sanoisit jos, tai toimiiko tää sun mielestä näin. Asioista neuvotellaan, mielipiteitä kysytään ja ratkaisuja pohditaan yhdessä. Pätärin mukaan erilaiset näkemykset ovat resepti parempaan lopputulokseen.
”On kivaa, että voi haastaa. Että okei, toi on hyvä idea, mutta entä jos se tehdäänkin näin, ja sitten siitä voi tullakin jotain vielä parempaa”, hän pohtii.
Kuvaaja ja grip eli kuvausapulainen testaavat kuvausvaunua, jota tarvitaan seuraavaan kamera-ajoon. Tarvitaan oikea nopeus, oikea kuvauskorkeus ja oikein ajoitettu lähtö. Vaunua pitää vetää tiettyä vauhtia, jotta se ehtii pois juoksevan näyttelijän alta.
Harjoituskierrosten jälkeen keräännymme taas monitorin ääreen. Ensimmäisessä otossa kamera hiukan heilahtaa, toisessa terävöitys ei onnistu ja kolmannessa näyttelijöiden liikkeet eivät osu kohdilleen. Pätäri alkaa miettiä näyttelijöiden sijoittumista uudelleen.
”Jesse, nyt ei ole aikaa yksityiskohdille. Pitää päästä kuvaamaan”, apulaisohjaaja Maronen huikkaa ovien välistä. Ilta on jo pitkällä ja aikataulupaine alkaa näkyä. Otamme vielä yhden oton. Se ei ole täydellinen, mutta se riittää. On pakko siirtyä eteenpäin.
Matka tammikuussa kirjoitetusta ensimmäisestä käsikirjoituksen versiosta toiseksi viimeiseen kuvauspäivään on ollut maraton. Ensimmäistä elokuvaansa tuottava Jalava kertoo olevansa ylpeä saavutetusta pisteestä, vaikka aivot ovat käyneet ylikuumentumisen rajalla. Lopun näkeminen on helpotus.
”Mutta sitten maanantaina, kun herään, niin on jo nyt sellainen olo, että mitä mun elämässä on enää sitten jäljellä, kun tää päättyy”, Jalava huokaa ja alkaa nauraa.