Tutka

[label style=”default”]Kolumni[/label] Hissi. Paikka, jossa seuramiehistä sekä -naisista muodostuu perihärmäläisiä, uppiniskaisia ja hiljaisia kulmiensa alta jurottajia. Se on se kiusallinen kolmen neliömetrin kokoinen tila, jossa on kirjoittamattoman koodiston vastaista toivottaa aamulla hyvät huomenet seuraavat 10 sekuntia kanssasi matkustavalle ihmiselle.

Kyllähän te tuon jo tiedätte. Me suomalaiset olemme äärimmäisen huonoja hissimatkustajia. Erehdyin muutama vuosi sitten Helsingin Stockmannilla asioidessani mainitsemaan mainiosti menneestä päivästäni ääneen hississä. Kolme suomalaisen näköistä pukumiestä katsoi minua vihaisesti. Pidin itseäni puoli-rikollisena, vähintäänkin ääliönä.

Lokakuun 14. päivänä armon vuonna 2013 alkoi kuitenkin uskomattomien tapahtumien sarja.

Odotin kerrosten välillä sahaavaa, KONEen luomaa mekaanista työjuhtaa suikkilalaisen kerrostalon katutasossa. Kanssani odottamaan saapui myös tummanpuhuva, jääkaappipakastimen kokoinen hahmo. Astuimme hissiin jolloin tapahtui jotain minulle täysin odottamatonta. Tuo hahmo puhui minulle!

”It’s quite a weather outside”, henkilö sanoi minulle. Olin positiivisesti järkyttyneen yllättynyt. Menin jopa hivenen lukkoon tilanteessa, mutta sain kuin sainkin sanottua jotain epämääräistä hänelle takaisin.

Noin yhdeksän sekunnin matkustamisen jälkeen hissi pysähtyi neljänteen kerrokseen. Jättimäinen hahmo astui ulos hissistä, mutta huikkasi vielä ovelta minulle ”Hey, good night brother”.

Tuntui upealta! 25 vuotta siihen meni, että kuulin kymmenen sanaa hississä minulle entuudestaan täysin vieraalta ihmiseltä. Jäin miettimään tapahtunutta omassa 32 neliöisessä yksiössäni. Pyörittelin asioita päässäni. Onko hän sopeutunut Suomeen? Mahtaako hänellä olla vaimo ja kenties lapsia odottamassa? Mitä hän tekee Turussa? Työskenteleekö, opiskeleeko?

 Seuraavana päivänä törmäsin kyseiseen henkilöön linja-autossa, kotimatkalla suikkilalaiseen kerrostaloyksiööni. Mies viittoili minut istumaan viereensä. Seuraavat 15 minuuttia keskustelimme politiikasta, urheilusta sekä edessämme istuvasta sekavasti käyttäytyneestä nuoresta naisihmisestä. Sain tietää, mitä hän Turussa tekee ja kerroin myös lyhyesti oman tarinani.

Yht’äkkiä tuo henkilö ei ollutkaan minulle enää joku anonyymi hahmo. Enkä minä ollut hänelle. Ehkäpä onnistuin antamaan hänelle jopa sitä kuuluisaa hyvää Suomi-kuvaa.

Miksi meidän suomalaisten on niin vaikea olla hississä? Miksi emme voi toivottaa hyviä huomenia tai vain päivitellä sateista keliä? Jos tuona sateisena maanantai-iltana hissiseuranani olisi ollut suomalainen naapurin Markku, todennäköisesti hän ei olisi sanonut minulle sanaakaan. Enkä minä hänelle. Sen sijaan nyt tiedän, että kerrosta omaani alempana asuu gambialainen Lamar, kahden lapsen työssäkäyvä isä.