Helmikuussa ilmestynyt lastenkirja Havu ja Tuntematon Talo kertoo paitsi tunteiden vaikeudesta, myös niiden moninaisuudesta ja yhteyden löytämisestä.
”Puhuimme prosessin aikana paljon omista kokemuksistamme ja tajusimme, ettei meidän ikäisillemme ihmisille puhuttu lapsena mitään tunnetaidoista”, kirjailija Veera Vähämaa, 42, kertoo.
Hän on työskennellyt kymmenen vuotta koulutaiteilijana kahdessa turkulaisessa alakoulussa ja nähnyt, miten nyrkit alkavat usein heilua siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat.
Kirjan kuvittaja, kuvataiteilija ja taidepedagogi Keanne van de Kreeke, 52, tunnistaa ilmiön. Lasten taidetyöpajoissa kuluu usein aikaa pelkkään tunteiden säätelyyn ja siihen, että erilaisista taustoista tulevat ihmiset opettelevat toimimaan ryhmässä.
Kirjan tarina alkaa Havun huonolla aamulla. Vanhemmat tuputtavat selitykseksi kaikenlaista, mutta eivät joko kuuntele Havua tai ovat vain omien tunteidensa vallassa. Aikuiset hölpöttää pölpöttää vaan / vain vääriä sanoja tarjotaan, tuumaa Havu ja lähtee selvittelemään omaa outoa tunnettaan.
Tunnetaitojen opettaminen kuuluu nykyään perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmaan. Aihetta käsittelevät kirjat lähestyvät tunteita usein pedagogisesti ja tarjoavat lukijoille ratkaisuja tai valmiita vastauksia. Vähämaa ja van de Kreeke halusivat antaa tunteille enemmän tilaa ja lähestyä niitä taiteen keinoin.
”Esimerkiksi viha on tosi kehollinen tunne, jota voi kuvata runon räiskyvällä rytmillä”, Vähämaa selittää.
Kun yksi lapsi luokassa kysyi, miksi kirjan kiukkurunossa on niin vähän välimerkkejä, Vähämaa vastasi, että kiukkuun ei hänen mielestään mahdu kovin montaa välimerkkiä.
”Itse asiassa runossa on edelleenkin vähän liikaa välimerkkejä”, hän sanoo ja alkaa nauraa.
”Toisaalta sekin on vain yksi tulkinta kiukusta”, van de Kreeke muistuttaa.
Hän on syntynyt Hollannissa, jossa ihmiset osoittavat tunteitaan paljon suoremmin ja äänekkäämmin kuin Suomessa. Hänellä kesti pitkään oppia, että pidättyväisyys on osa suomalaista kulttuuria.
”Alussa mietin paljon, että mitä teen väärin, kun ihmiset eivät reagoineet samalla tavalla kuin olin tottunut”, hän sanoo.
Vähämaa ja van de Kreeke muistuttavat, että tunteet eivät aina näy päältä päin. Myös ilmeettömät kasvot voivat sisältää paljon erilaisia tunteita ja hymynaaman taakse voi kätkeä kaikenlaista.
Vähämaan ja van de Kreeken aiemmat kirjat ovat syntyneet teksti edellä, mutta tällä kerralla prosessi eteni yhdessä jutellen. Vähämaan mukaan tunteissa on paljon sellaista, jota on vaikea tavoittaa sanojen kautta.
Molemmille oli tärkeää, että lapsiin ei suhtauduta lukijoina erillisenä ryhmänä, vaan ihmisinä siinä missä aikuisiinkin.
”Välillä tuntuu siltä, että lasten kykyä ymmärtää ja tulkita asioita aliarvioidaan. Lapset osaavat ilmaista ajatuksiaan tosi fiksusti, jos heitä vain kuunnellaan”, van de Kreeke sanoo.
Kun kirja helmikuun lopussa julkaistiin, kustantaja ajoi räntäsateessa Turkuun juhlimaan tikkareiden ja pillimehujen kanssa. Kirjaa juhlittiin Aunelan lähikirjastossa, jonne oli kutsuttu vieraaksi koulun 4C-luokka. Vähämaa on pitänyt heille sanataidetunteja ensimmäisestä luokasta lähtien.
Juhlissa kirkastui ajatus siitä, miksi kirjojen tekeminen on tärkeää ja kenelle niitä lopulta tehdään.
”Pienessä kustantamossa on helpompi muistaa, että tekemisen merkitys ei synny kirjan myytyjen kappaleiden määrästä vaan jostain ihan muusta”, Vähämaa tiivistää.
Tarinan lopussa Havu palaa tunteiden talosta takaisin kotiin. Vanhemmat malttavat viimein olla hiljaa ja vain kuunnella. Tunteet saavat tulla ja mennä, lapsi on niistä huolimatta aina rakas.
Runositaatti teoksesta Havu ja Tuntematon Talo (Käsite-kirjat, 2026)