Tutka

Seilin käsikirjoittaja Satu Rasila tunsi ensi-illassa ylpeyttä. Samalla hän mietti, että muutaman kohtauksen olisi voinut kirjoittaa toisin. Kuuntele yltä Rasilan mietteitä projektista.

[tabs][tab title=”Toimittajan kommentti”]

Seili on herättänyt runsaasti keskustelua. Se on saanut kiitosta kriitikoilta, eikä suotta. Vähillä lavasteilla saadaan luotua sopivan karu maisema, valot ja ääni tuovat esitykseen lisää mahtipontisuutta.

Ensimmäinen puoliaika sai minut hämmentymään. En osaa vielä eilisen esityksen jäljiltä sanoa mitä tunteita se herätti. Osa kappaleista toimi upeasti, osa ei kolahtanut niin kovasti kuin olisin odottanut. Sovitukset olivat tehty esitykseen istuviksi ja osan tunnisti jo ensimmäisestä nuotista, muutama vaati hetken pyörittelyä.

Rooleista vahvimmin jäi mieleen Kirsi Tarvaisen esittämä Alma. Vahva lauluääni tunkeitui luihin ja ytimiin, ja hänen tulkitsemansa kappaleensa soivat jylhästi teatterisalissa. Iho nousi kananlihalle.

Toinen näytös kasvatti esitystä, ja toimi ensimmäistä paremmin. Varsinkin lopetus oli pysäyttävä.

Isossa osassa oleva orkesteri on harmittavasti piilossa koko esityksen ajan. Olisin toivonut sen näkymistä edes hetkittäin. Jos syynä on väistötiloissa toimivan teatterin ahtaus, on syy ymmärrettävä.

Esityksen jälkeen mielessä roikkui monta kysymystä seililäisten kohtaloista.