[alert color=”light”]Se paikka, jossa olet nauranut ja itkenyt – jossa olet katkaissut jalkasi ja juonut maailman parhaan aamukahvin. Se paikka, joka on ikuisesti osa sinua.
Puolalan koulu oli tavallinen vuonna 1888 rakennettu turkulainen opinahjo. Se oli kansainvälinen, piti musiikista ja osasi puhua monella kielellä.
Pirkko Koskela oli puolestaan tavallinen vuonna 1955 syntynyt tyttö Virolahdelta. Utelias nuori nainen oli opiskellut biologian ja maantieteen opettajaksi Helsingin yliopistossa.
Vuoden 1984 syksyllä he tapasivat.
“Valitsin tämän koulun, koska tiesin sen olevan lähellä kauppatoria. Kun lopulta näin rakennuksen kunnolla, niin leukani loksahti. Ajattelin, että saisinko ihan totta opettaa näin hienossa paikassa”, Koskela kertaa Puolalan koulun varastohuoneessa.
Vuoden 1984 syksystä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia muistoja. Pian yhteinen taipale kuitenkin päättyy – Koskela jää puolentoista vuoden kuluttua eläkkeelle.
”Minun paikkani”- juttusarjan ensimmäinen osa sukeltaa siteeseen, joka syntyy opettajan ja opinahjon välille.
[vimeo id=”78334160″ width=”600″ height=”337″ /]
Tuoreimmat
-
Tekoälylle lääkäri on mies – Ihmisen luomat stereotypiat toistuvat koneelle opetetussa sisällössä
-
Maailma maskin takana
-
Leikkaussalin lähäri
-
Pelko, joka muuttui harrastukseksi
-
Tähkäpäästä ääripäähän
-
Totuus turistiverhon takana
-
Menestyksen kynnyksellä
-
Vahvasti jäällä - Marko Kiprusoff
-
Pilkettä silmässä
-
Vinyylilevyjen esteettisyys kiehtoo nuoria keräilijöitä