[alert color=”light”]Se paikka, jossa olet nauranut ja itkenyt – jossa olet katkaissut jalkasi ja juonut maailman parhaan aamukahvin. Se paikka, joka on ikuisesti osa sinua.
Puolalan koulu oli tavallinen vuonna 1888 rakennettu turkulainen opinahjo. Se oli kansainvälinen, piti musiikista ja osasi puhua monella kielellä.
Pirkko Koskela oli puolestaan tavallinen vuonna 1955 syntynyt tyttö Virolahdelta. Utelias nuori nainen oli opiskellut biologian ja maantieteen opettajaksi Helsingin yliopistossa.
Vuoden 1984 syksyllä he tapasivat.
”Valitsin tämän koulun, koska tiesin sen olevan lähellä kauppatoria. Kun lopulta näin rakennuksen kunnolla, niin leukani loksahti. Ajattelin, että saisinko ihan totta opettaa näin hienossa paikassa”, Koskela kertaa Puolalan koulun varastohuoneessa.
Vuoden 1984 syksystä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia muistoja. Pian yhteinen taipale kuitenkin päättyy – Koskela jää puolentoista vuoden kuluttua eläkkeelle.
”Minun paikkani”- juttusarjan ensimmäinen osa sukeltaa siteeseen, joka syntyy opettajan ja opinahjon välille.
[vimeo id=”78334160″ width=”600″ height=”337″ /]
Tuoreimmat
-
Nordic Podcast: The future of fact-checking and combating disinformation
-
Tutka tutkii: Voiko ratkaisu stressittömään elämään löytyä purkista?
-
Reportaasi: Taide herättää hiljaisen Kemin
-
Nordic Podcast: Finding your own voice
-
Kolumni: Sinullakaan ei oikeasti ole varaa halpaan
-
Turusta tukea Palestiinalle: “Me ollaan solidaarinen rintama yhdessä palestiinalaisten kanssa”
-
Tanssitunneilta somesisältöä vai liikunnan iloa? Mitkä ovat kuvaamisen rajat?
-
Turun Valon polussa nähtävä teos täyttää Aurajoen tunteilla
-
Naisiin kohdistuva väkivalta on maailman yleisin ihmisoikeusrikkomus
-
“On kivaa, kun on aina jotain, mitä odottaa”– Uuden harrastuksen voi löytää myös aikuisiässä