Ko joku praaka murttel, sen kans o luanikast oll

[vimeo id=”104601991″ width=”600″ height=”337″ /]

[toggle title=”Lue runo Etänä, etänä kirjot mul” state=”closed”]

“Etänä, etänä kirjot mul”

Sillonko mää oli nuar, muutam vuat sit,
meil käve kaverei, sukulaissi, ulkomailt ast.
Jolla ol kattiki fölis.
Mukulitte ja lemmikitten kuvi plakkris.

Mää pyärisi kaikkiten konteis.
Sain krahnuttamist ja kehumist joskus kyllästymisses saak.
Hajukirje reisasiva housuntrompuis ja kenkämpohjis.
Tiäsi heijä elämäst ilman puhelemist enemmän ko he ite.

Toist se o nykyaikka.
Teknolokia sekkantu joka paikka.

Etä-äite lähettä heseruakka kotti
Etä-isä soitta mopo viritysohjei pojal
(mopoi ei kyl sais virittä!)
Skypetetä mummuil
Tsätätä naapurin kans
Mesetetä koulkavereil
Tekstata niil, ko ei voi fasetta

Ei tart enä kettän katel, ei haistel.

(Taina Leivo, Kati Hännäst –runokokoelma, 2010)

[/toggle]

Taina Leivo on hattuihmisiä, sitä ei voi olla huomaamatta.

“Mää tykkässi ol aamukaste ihmiste varppais ja tuntti ko heil o hyvä miäl. Voi ko kaik ihmse ymmärrässivä, et tääl olla nii vähä aikka”, Taina pohtii.

Taina muutti kuuden ikäisenä pois Turusta äitinsä kotipaikkakunnalle vakkasuomalaiseen Laitilaan. Maalaismaisemassa hän imi vaikutteita kirjallisesti lahjakkaan isoisänsä luovasta elämänotteesta.

“Mummu ja pappa tyyö ens muutetti asumaha ja voi auttakko, ko se ol hiano. Pali kukkassi, omenpuit, maripenssai, luumpuit ja yks kirsikpuuki,  ja ain jossa nurkas kuulus linnu laulunki ylitte mum pappan laulu. Jos laulu lopusiva keske, hän sanot nes siin samas ite uurestas”, muistelee Taina.

Runoja elämästä kissan silmin

Taina kummastelee pappansa syntymälahjaa myöntäen, ettei itse moiseen pystyisi. Tarve kirjoittaa hiipi kuitenkin Tainastakin esiin varkaan lailla. Verenperintöäkö?

“Puhelen katil samalt taval ko mum pappan pruukkas puhel hänen katilles. Katteli mailma kati silmil. Siit sit synnys, uskokkan taik älkkä, kokonane runokiri Kati Hännäst. Murttel.”

Harmaa maatiaiskolli Vili astelee pihanurmella. Omakustanteisessa runokirjassa Kati  Hännäst  Vili toimii Tainan alter egona. Kissa pohtii maailman menoa kattimaisen letkeästi – Laitilan murteella.

“Yks runo arvostele sitä ko meil ei kelppa mikkä. Taik huntterata otaisik potoksi poskihi vai ei. Katt hake töit kätvookeil ja kirjotta, etei hän posera ilman turkki”, Taina kertoo.

Murteet kuin katoava luonnonvara

[metaslider id=11924]

Taina hakee yhä virtaa äitinsä luota Laitilasta. Maalta hän tuo tuliaisina lapsuutensa kielen.

“Siäl josta syyst miäl vapautu ja ilm o paremp henkittä. Sama raiti ova säilyny; ei hävitet kaikki vanha niinko Turus.”

Murteet ovat muutokselle herkkiä, kuin katoava luonnonvara.  Jo yksistään Laitilassa kieli saa erilaisia sävyjä maatalosta toiseen.

“Siäl o nelikymmentkuus kylä ja kuulema joskus joka kyläl ja melkkiäste joka maatilallakki oll oma murttes. Mää olen kirjottan niinko mum pappan olis puhellu. Jottalai simppäi”, tunnustaa Taina.

Taina puhuu paljon, vilkkaasti ja eloisasti. Hätäiselle Laitilan murre istuu hyvin suuhun, koska sanoja lyhennetään tuntuvasti.

“Ko joku praaka murttel, sen kans o luanikast oll. Assioitte hoitamise eivät tunn nii viralisilt.  Mää tykkä ihmsist ko ova luannollissi eiväkkä yrit mittälai muut ko he ova.”

Heli Laaksonen ja klänninki färi

Taina nostaa tyylillistä lierihattuaan Heli Laaksoselle, jonka kanssa he samoavat yhteisiä murremaastoja.

“Mää ihaile häntä mahrottoman kauhiast. Ei mul ikä olis semmost taitto, enkä mää ol sitä ikä yrittänykkä”, Taina toteaa.

Tulee kieltämättä mieleen, mahtuuko tänne kerrallaan enempää kuin yksi Varsinais-Suomen murteella kirjoittava runoilija.

“Tuntu joskus klookult, ko meil o samankaltane ajatuksen kulk. Toi mu Kati Hännäst -kirjan kanne väritys o häne klänninki färi. Meinasi saar petalin, ko oli häne esitystäs kattomas ja hänel ol just se viherkäine klännink.”

Hattukauppa on Tainan unelma

Taina Leivo haaveilee kirjoittamisesta viiniviljelmien varjossa Italiassa tai ’martyyrien vuorella’ Pariisin Montmartrella. Unelmista suurin on kuitenkin oma hattukauppa. Ei kuitenkaan ihan tavallinen putiikki.

“Siäl olis monenäkköst kulttuurtapahtuma: runote lausuntta, mukuloil oma tee-se-ite-hattnurkk ja mitä vaa. Oo se vallan kamal, ko ihmse täyty nukkukki. Ai nii, mää haluaissi tehr elokuvanki – tai ainakki käsikirjotta, ohjat ja tiätenki ite näytel pääossa. Mittä mää en oikke oss, mut mää yritän kovast”, nauraa Taina.

[vimeo id=”104603052″ width=”600″ height=”337″ /]

[toggle title=”Lue runo Unelma” state=”closed”]

“Unelma”

Voi ko mää voissi muutta maal.
Jonnekki korppe, vaik suveks vaa.
Siäl vois nährä heose,
naapurtorpam pihal kuko ja kana.
Kuuluissi joukkoho.

Voi ko mää voissi hiakkatiäl kävel,
suvisel ehtoilmal viljapellotte herelmä haistel.

Voissin kulkki vapan.
Puhaltta aamukastet iha yksi.
Syärä puhtai heini.
Antta miäle leiju.

Aamul kuko kiakuis ja mää hyppäissi uunimpankol
tai heinlatto pitkim pituttan koko päeväks.

Hyppäissi oja yli.
Mettäpuro yli.
Halaissin koivui, nukkuissi sammale syli.

Toteutuvak unelma?

Kosk?

(Taina Leivo, Kati Hännäst –runokokoelma, 2010)

[/toggle]

[note color=”#d3d3d3″]Lausahduksia Laitilan murteella

• Ol vai solko ol. = Puhutpas sinä nyt outoja.
• Ol se sit kipistyny näköne. = Olipa hänen ilmeensä hapan.
• Voi jumalus sentä. = Voi ihme ja kumma.
• Peruna ova korunui. = Paistetut perunat ovat palaneita, liikaa paistettuja.
• krämpkont = huonojalkainen.
• Keritteles vellinkki. = Sekoitahan velliä (ettei pala pohjaan).
• Kukast on kolleroinu? = Kuka on kielinyt asiasta?

[/note]