Koditon mies nukkuu kadulla.
Filippiineillä arvioltaan yli neljä miljoonaa ihmistä elää kadulla kodittomana. Kuva: Hanna Levänen

Yhteiskunta

Matka Filippiineille — tuliaisena syyllisyys

Hanna Levänen

Länsimaalaisen ihmisen ahdinko: kun hyväosaisuuteni korostuu kaikessa niin suuresti, että minua alkaa hävettää.

Lokakuussa 2022 työskentelin projektin parissa Malesiassa. Sen tultua päätökseen pystyin jäämään lomailemaan Kaakkois-Aasiaan pidemmäksi aikaa. Tämä loma sisälsi mitä kummallisimpia tunnemyrskyjä, joita en ollut koskaan aiemmin kokenut.

Olen tottunut matkustamaan hyvän ystäväni kanssa ja tälläkin kertaa hän lensi perässäni Malesiaan. Lomaviikon alussa ystäväni ehdotti, että lähtisimme katsomaan konserttia Filippiineille. Olimmehan jo siellä päin maailmaa valmiiksi ja paikallinen hintataso ei kiristele Suomen inflaatioon tottunutta. Ajatuksesta päätökseen päästiin noin kymmenessä minuutissa. Ostimme liput konserttiin ja lentoliput halpalentoyhtiöllä Manilaan. Päätämme viipyä Manilassa vain päivän.

Matkaan lähdetään lokakuun 21. päivä. Lennämme Kuala Lumpurista Manilaan noin neljän tunnin ajan. Lähestyessämme Filippiinejä ihastelen kauniita vuoristoja ja niiden välissä näkyviä pieniä kyliä. Lopulta alhaalla siintää Manila, Filippiinien pääkaupunki. Aivan kuin talot erivärisine kattoineen muodostaisivat maahan valtavan värikkään tilkkutäkin. Mitä lähemmäs Manilan keskustaa päästään, sen korkeammiksi talot muuttuvat. Lopulta lentokoneen matkustamoon syttyy turvavyön merkkivalo. On aika laskeutua.

Toisin kuin monessa muussa maassa, Manilan lentokenttä on aivan asutuksessa kiinni. Lentokoneen liukuessa pitkin kiitorataa töyssyisen laskeutumisen jälkeen hämmästelen ikkunasta verkkoaidan toisella puolella näkyviä tummuneita taloja. Osa taloista näyttää omaan silmään lähes asuinkelvottomilta. Kuitenkin niiden parvekkeille on ripustettu pyykkejä kuivumaan.

Tilaamme Grabin, Aasian oman Uberin ja lähdemme kohti konserttihallia. Kuskimme on hyväntuulinen, noin neljänkymmenen korvilla oleva mies. Hän tervehtii meitä iloisesti, kyselee mistä tulemme ja miksi olemme Filippiineille saapuneet.

Grab lähtee matkaan ja kaartaa pian kaupunkialueelle. Kadut muuttuvat yhä ahtaammiksi ja ruuhkaisemmiksi. Tienvierustat ovat täynnä pieniä liiketiloja ja satoja sähkölinjoja kokoavia tolppia. Mitä syvemmälle kaupunkiin suuntaamme, sen nuhjuisemmaksi ja likaisemmaksi kadut ja sen varrella olevat talot muuttuvat. Kaduilla kävelee ihmisten lisäksi kulkukoiria sekä -kissoja.

Auto pysähtyy valoihin. Havahdun, kun ystäväni pyytää minua katsomaan hänen puoleisestaan ikkunasta. Näky saa kurkun tuntumaan hetkeksi ahtaalta. Jalkakäytävällä on viisihenkinen perhe, äiti ja neljä lasta, kaikesta päätellen kodittomia. Äiti istuu katukiveyksellä ja letittää tyttärensä hiuksia, isoveljen kerjätessä ohikulkijoilta rahaa. Kolmannella lapsella on pieni vauva sylissään. Vieressä heillä on ostoskärry, johon perheen omaisuus on pakattu pyörän tarakoilta tutuilla mustekaloilla.

Kyytimme nytkähtää liikkeelle ja matka jatkuu. Katselen oman puolen ikkunasta ulos. En tiennyt, että Filippiineillä olisi tällaista. Olin toki kuullut luokkaeroista, mutta tällainen köyhyys ei tullut mieleenikään. Silmäni pysähtyvät kodittomaan mieheen, joka nukkuu kadulla keltaisen sateenvarjon alla. Rintaani puristaa.

Tarkastan silloin tällöin kartasta sijaintimme. Konserttihallin pitäisi tulla näkyviin hetkenä minä hyvänsä, mutta ajamme edelleen huonovointiselta vaikuttavalla alueella. Miten tällaisella alueella voisi olla suuri tapahtumakeskus? Kuulen vilkun äänen ja auto kääntyy seuraavista valoista oikealle. Katson ikkunasta täydellisen hämmennyksen vallassa. Pimeät ja likaiset kujat vaihtuvat leveään ja tilavaan katumaisemaan, jonka vierustat pursuavat hyvinvoivia kukkaistutuksia. Vieressä kohoaa ostoskeskus, jonka kirkkaista ikkunoista näkyy tuttujen luksusbrändien logoja.

Kyytimme pysähtyy ostoskeskuksen vieressä komeilevan suuren konserttihallin eteen. Maksamme kyydin ja nousemme kadulle. Minulla kestää hetki ennen kuin saan jalkani liikkeelle, sillä hetki sitten kokemani kontrasti tuntuu häkellyttävältä. Olemmeko enää ollenkaan samassa kaupungissa, samassa maassa?

Suuntaamme tapahtumapaikan vieressä olevaan ravintolaan. Odotellessa ruokia ruodin mielessäni kaikennäköistä tuskaa; trooppisen lämpötilan, kulttuurishokin ja ristiriitaisen omatunnon aiheuttamaa tuskaa. Mielessäni risteilevät kaikki kohtaamani ihmiset, etenkin lapset.

Kuin tilauksesta ajatukseni keskeyttää poika, noin seitsemänvuotiaan näköinen, joka ilmestyy pöytämme viereen. Hän ojentaa käsiään ja puhuu kielellä, jota en ymmärrä. Pikainen ajatustyö; olenko paha ihminen, jos en auta? Nukunko enää yhtään yötä levollisesti, jos en nyt hyväosaisena anna omastani köyhälle lapselle? Heti perään muistan, kuinka pienestä pitäen minulle on hoettu, että kerjäläisille ei pidä antaa mitään. Muistan lehtiotsikot, joissa kerrotaan kerjäläislasten vievän turistien rahat jonkun aivan muun taskuun. Heidät laitetaan asialle vain empatian herättämiseksi.

Ennen kuin pääsen ajatustyössäni minkäänlaiseen lopputulemaan, ravintolan työntekijä tulee häätämään lapsen ulos ravintolasta, samalla pahoitellen meille. Ruuan saavuttua yritän karistaa päässäni humisevat ajatukset. En voisi pelastaa kaikkia maailman lapsia, en edes pelkästään Manilan, vaikka kuinka haluaisin.

Syömisen jälkeen koittaa matkan tarkoitus. Päätän nauttia illasta. Tätähän varten tänne tultiin. Tapahtuma, johon menemme, on usean eri korealaisen pop-artistin konsertti. Ostamamme liput ovat tapahtuman toiseksi tyyriimmät, joita tarjolla oli. Silti hinta ei tuntunut meistä kovin pahalta.  Pääsemme istumaan ja iloitsen, kuinka hyvät paikat olimme saaneet varattua. Istumme vain muutaman metrin päässä lavasta, katsomon ensimmäisissä penkkiriveissä.

Ensimmäiset artistit eivät kiinnosta minua, joten käytän tilaisuuden hyödykseni katselemalla muuta yleisöä. Alakatsomo, jossa istumme, ei ole loppuunmyyty. Katseeni siirtyy yläkatsomoon, halvimpiin paikkoihin. Ne ovat täyteen pakatut ihmisistä. Tosiaan, vaikka liput eivät olleet meille kalliit, Filippiinien palkkatasoon nähden ne ovat erittäin hintavat. Filippiineillä keskivertopalkka kuukaudessa on noin 700 euroa. Alimmillaan puhutaan parista sadasta. Tämä alempi summa ei olisi edes riittänyt lippujemme ostoon.

Katselen muuta yleisöä tarkemmin. Huomaan, että yleisössä ei ole paljoakaan paikallisia. Minun ja ystäväni lisäksi paikalla on muutama muu länsimaalainen. Puheesta päätellen paikalla on paljon väkeä muista Aasian maista. Japanista, Koreasta, Thaimaasta. Ensimmäinen artistiryhmä lopettaa esiintymisensä ja kertoo rakastavansa filippiiniläisiä faneja. Lavalle saapuva juontaja huudattaa yleisöä ja ylistää, kuinka energisiä filippiiniläiset ovat. ”Näytetään idoleille, että tänne kannattaa tulla. Näytetään heille, että me filippiiniläiset rakastamme heitä”, juontaja iloitsee mikrofoniin. Ketkä filippiiniläiset, ne muutamat paremmasta keskiluokasta paikalle saapuneetko? Tajuntaani iskee se tosiasia, että tämä megalomaaninen musiikkitapahtuma ei oikeastaan edes palvele heidän maalaisiaan faneja. Heitä kehutaan ja ylistetään — ilman heidän läsnäoloaan.

Konsertin jälkeen tilaamme uuden Grabin. Tällä kertaa kuskimme on lempeän näköinen mies, noin viisikymmenvuotias. Heikolla englannilla hän kysyy, missä tapahtumassa olimme ja oliko meillä hauskaa. Jutustellessa hän ottaa suunnaksi lentokentän, sillä lähdemme nyt takaisin Malesiaan.

Ajamme samaisen nuhjuisen asuinalueen läpi, jonka kautta saavuimme aiemmin päivällä. Nyt illan pimeys peittää katujen ja talojen likaisuuden. Muistelen kaikkea näkemääni ja minua kalvaa outo tunne. Kestää hetken ennen kuin saan siitä kiinni. Tunnen huonoa omatuntoa omasta hyväosaisuudestani. Suomessa olen päätoiminen opiskelija, joka jo pelkästään kertoo omalle yhteiskunnalleni, etten kieri rahassa. Siitä huolimatta olen hetken mielijohteesta ostanut tyyriin konserttilipun ja lentänyt maasta toiseen vain yhdeksi päiväksi. Oma hyväosaisuuteni korostuu kaikessa niin suuresti, että minua alkaa hävettää.  

Kuski pysäyttää auton lähtöterminaalin eteen. Jäljelle jäänyt käteisemme on niin pieni euroissa mitattuna, ettei sitä kannattaisi vaihtaa. Annamme kuskille setelin, joka on yli tuplasti arvokkaampi kuin kyydin hinta. Mies kiittää häkeltyneenä ja varmistaa vielä, että annammeko hänelle oikeasti näin suuren tipin. Kerromme, että olemme vain tyytyväisiä, kun hän onnistui noutamaan meidät ruuhkaisen konserttihallin edustalta niin nopeasti ja toimittamaan takaisin lentokentälle.

Autosta noustessa minulle tulee jälleen outo olo. Huolestun, että eihän kuski luule meidän olevamme omassa hyvyydessään kylpeviä valkoisia pelastajia. En kuitenkaan kehtaa alkaa asiaa kuskille selventämään ja auto ajaa pois. Kävellessä sisälle terminaaliin totean, että tuliaiseksi hankin syyllisyyden omasta hyväosaisuudestani.