Tappava talvi ei iske keskellä kesähelteitä

Marcus Häggin ohjaama ja käsikirjoittama Tappava talvi on yhden miehen tarina kostoretkestä, ystävyydestä ja maailmasta kahden eri todellisuuden välillä.

Juoni etenee kronologisesti, mutta väliin on laitettu katsojan yllättämiseksi fantasiamaisia kohtauksia päähenkilön unimaailmasta. Kun elokuvassa muuten tarvotaan jatkuvasti lumen keskellä, kesäisten haavekohtauksien näkeminen on mukavaa vaihtelua. Maailma on kaunis, kun taas todellisuus jotain aivan muuta. Oikeassa elämässä ei pääse pakoon virkavaltaa tai veljen menettämisen tuskaa, mutta unessa voi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Vai voiko?

Ohjaaja Marcus Hägg on laittanut elokuvaan mukaan perisuomalaisen äijämeiningin rinnalle sveitsiläistä näyttelijäosaamista, kun Siegfried ja Barbara Terpoorten näyttelevät Tappavassa talvessa höpsöä, mutta ystävällistä saksalaispariskuntaa. Viinaa kittaavien tuppisuu-lappimiesten rinnalla sveitsiläispariskunnan lisääminen juonikaareen on tervetullutta vaihtelua suomalaiseen elokuvaympäristöön. Tosin stereotypioita kärjistetään liikaa. Kun suomalaiset esitetään puukkoa heiluttavina metsäläisinä, saksalaispariskunta on jopa koomisen lupsakka ja naureskelevainen, jopa ylijunttimainen ilmestys suomalaisen metsän keskelle. Miltäköhän sveitsiläispariskunnasta on mahtanut tuntua kuvata suomalaista jännitys-elokuvaa?

Kokonaisuudessaan Tappava talvi on hyvä ensimmäinen pitkä käsikirjoitus ja ohjaus Marcus Häggiltä. Toisaalta katsoja pohtii, mitä uutta elokuva voi antaa suomalaiselle elokuvakulttuurille. Ilmestymisajankohta myös ihmetyttää, sillä kesähelteillä kovin moni ei halua piiloutua elokuvateatteriin katsomaan synkkää talvimaisemaa ja kirveiden heilutusta. Nuorelle naisopiskelijalle Tappava talvi oli uusi, mutta myös virkistävä elämys. Mutta olisinko mennyt katsomaan elokuvaa omalla vapaa-ajallani? En. Mutta siksi on hyvä tehdä välillä poikkeus sääntöön.

Ohjaaja Marcus Häggille ensimmäisen pitkän elokuvan ohjaus oli mukavaa, vaikka kuvaukset eivät tuntuneet päättyvän koskaan.