Turpa kiinni ja syö ruokasi!

[label style=”default”]Kolumni[/label]

Jotain outoa tässä ilmapiirissä on.

Saavumme neljän ystäväni kanssa yhteen Amsterdamin suosituimmista ravintoloista. Paikka on lähestulkoon aina tupaten täynnä, joten olemme onnekkaita, että saimme edes paikan ilman jonotusta.

Mutta jokin tässä paikassa ihmetyttää. Tässä on jotain hyvin epäsuomalaista. Yritän keksiä mitä, mutta sitä on vaikea hahmottaa.

Ihmiset höpöttävät ympärillä ja tasainen puheensorina täyttää koko salin. Sitten tajuan. Hienossa ravintolassa ei soiteta taustalla ollenkaan musiikkia tai muuta pimputusta. Tyylikäs tunnelma rakentuu ainoastaan ihmisten puheensorinan kannattelevan taustamattoon.

Mutta se toimii. Ihmiset seurustelevat ja vaihtavat ajatuksiaan pitkän illallisen aikana. Tai no tarkennetaan. Kaikki muut paitsi yksi seurue.

Me.

Tilaamme ruuat ja tajuan, miksei sama systeemi toimisi Suomessa. Neljä lupsakkaa ja melko sanavalmista kaverusta istuu samassa pöydässä ja syö hyvässä tunnelmassa. Mutta sanoja ei juurikaan vaihdeta.

”Onks hyvää?”, joku kysäisee. ”On”, toinen vastaa. Se siitä. Tulemme aikaisin ja lähdemme lähipöydistämme ensimmäisenä.

Suomalaiset ovat juntteja, sanotaan. Väkeä, joka ei vain osaa ”small-talkia”. En tykkää stereotypioista ja kansallisesta itsevähättelystämme. Mutta vaikeahan ruokailukulttuurin puutteesta on olla kovin eri mieltä.

Yleisen marmattamisen sijaan on sen sijaan hyvä kysyä, mistä tapakulttuurin puute johtuu.

On vain kylmä fakta, ettei meitä missään vaiheessa kannusteta opettelemaan kunnollista ruokakulttuuria.

Koululaitoksen ruokailu on suomalaisten ylpeys. Ilmainen ruoka on ravitsevaa ja monipuolista. Mutta varokin, jos ruokailu kestää yli 30 minuuttia.

Olen itse istunut ala-astevuosinani jälki-istunnolla, koska myöhästyin syötyäni kaikessa hartaudessani liian kauan.

Jos kouluvuodet eivät opettaneet syömään nopeasti ja vaivatta, tuli se ilmi viimeistään armeijassa.

”Ruokailleena viimeistään 5 minuutin kuluttua”. Ei siinäkään paljon rupateltu, kun hernerokka lensi vauhdikkaassa kaaressa naamaan.

Työpaikalla ruokatauko on usein lentävää lähtöä. Syömässä käydään, kun keritään. Ja raskaan päivän päätteeksi harva jaksaa alkaa vääntää mitään neljän ruokalajin illallista.

Herää kysymys, missä vaiheessa meidän sitten pitäisi oppia sosiaaliseen ruokailukulttuuriin? Mikä on se vaihe, jolloin meidän tulisi oppia sosialisoimaan ja keskustelemaan kuin moderni eurooppalainen?

Mikäli voivottelemme ison maailman perään, pitäisi meiltä löytyä myös jotain tukea sille. Muuten koko keskustelu junttiudesta jää turhaksi valitukseksi.

Muistan erityisesti lapsuuteni yhden ikimuistoisen lausahduksen. Ilari, 9v, sai eräänä raskaana arki-iltana jatkuvan pöydässä pyörimisen ja muun häseltämisen jälkeen sai kuulla äidiltään suoran käskyn.

”Turpa kii ja syö ruokas.”

Amsterdamin illassa muistin tämän. Hymähdän. Oppi on ainakin mennyt perille.