Santa Claus R.U.F.C - Rugbya ääriolosuhteissa

[metaslider id=6159]

Rovaniemestä tuli maailman pohjoisin rugbykaupunki vuonna 2006, kun Rovaniemi Rugby Club näki päivänvalon. Kahta vuotta myöhemmin seuran nimi vaihtui Santa Claus R.U.F.C:ksi ja reilu vuosi sitten rugbyn aktiivipelaaminen Rovaniemellä loppui, kun Santa Clausin toiminta hiipui.

Rugbyn tarina Lapissa alkoi juuri kuten olettaa sopii, eli onnekkaan sattuman kautta.

”Kaveri nimeltä Akseli Eskolin katsoi kotonaan Eurosport-kanavaa ja sieltä sattui tulemaan rugbya. Vähän aikaa sitä katsottuaan hän päätti, että tuota pitää alkaa tekemään. Seuraavaksi hän jo perustikin joukkueen Rovaniemelle ja sattui vielä löytämään muutaman samanhenkisen kaverin rinnalleen”, kertoo Mikko Shemeikka, joka oli mukana Santa Clausin toiminnassa alkumetreiltä asti.

Pelaamisen aloittaminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu. Laji kun oli jokaiselle pelaajalle vieras. Etenkin Santa Clausin ottaessa ensiaskeleitaan, oli Suomen Rugbyliiton panos kullanarvoinen.

”Liitto oli alussa todella iso apu. He lähettivät palloja ja yksi maajoukkuepelaajakin kävi meitä valmentamassa.”

Kun pelin lainalaisuudet oli opeteltu kentän puolella, niin pelille ominaista vääntämistä oli edessä myös kulisseissa. Suomalaisittain tuntemattoman lajin pieni seura joutui jatkuvasti taistelemaan elintilastaan.

”Meillä oli ongelmana se, että olisi pitänyt päästä nurmikentälle, koska mehän taklaamme. Hiekka sattuu, asfaltti sattuu vielä enemmän ja tekonurmikin sattuu, kun niissä on sitä muovihöttöä. Luonnonnurmikenttää emme meinanneet saada mistään.”

Luovaa yhteishenkeä

Rovaniemen kokoisessa kaupungissa ei ollut kenttiä tarjolla kaikille halukkaille. Kaupungin päättäjät eivät myöskään ottaneet rugbya kovinkaan vakavasti.

”Jouduimme samalle viivalle puulaakijalkapalloilijoiden kanssa, vaikka kuitenkin pelasimme SM-tasolla. Huonoimmillaan saimme kaupungilta treeniaikaa vain tunnin viikossa.”

”Välillä kun vuoroja ei ollut ollenkaan tarjolla, niin ajoimme ympäri Rovaniemeä etsien sopivia nurmia. Parhaimmillaan pelasimme erään lähiön takapihalla. Siellä oli iso nurmialue, mutta siellä oli myös viemäriputki, jota piti muistaa väistellä.”

”Pääsimme lopulta keihäänheittäjien heittoalueelle, josta tuli meidän ykköspaikkamme. Muuten sitä käyttivät ipanat, jotka potkivat jalkapalloa ja joku kävi heittämässä pari kertaa viikossa keihästä. Mutta ei onneksi samaan aikaan.”

Kun toiminnan ylläpitäminen oli jatkuvaa kädenvääntöä, niin joukkueen yhteishenki vahvistui ja jokainen kantoi kortensa kekoon mahdollisuuksien mukaan. Vaikeiden olosuhteiden äärellä tiivistyi myös porukan luovuus.

”Joskus tuntui, että olimme koko porukka kuin jostain Rocky -elokuvan kopiosta, kun katsoi niitä viritelmiä, millä harjoittelimme. Laitoimme auton ympärille vähän patjoja, jotta voisimme harjoitella kasoja. Yksi jätkä istui hytissä ja painoi jarrua, kun isommat äijät työnsivät autoa eteenpäin. Välillä taas kääntelimme traktorinrenkaita. Sillä piti mennä mitä oli.”

Seurat rahoittavat toimintaansa pitkälti talkoilla ja omasta pussistaan. Resurssipulan myötä jo pelkkä otteluiden sopiminen ja vielä pelaaminenkin osoittautuivat hankaliksi.

”Monesti matsit peruuntuivat edellisenä päivänä, kun tuli soitto vastustajalta, jolla on viisi tyyppiä autossa, että eivät he olekaan tulossa. Sen verran meillä sitä välimatkaa oli, että koskaan ei voinut olla varma, että pääsemmekö tosiaan pelaamaan.”

Santa Clausin oli määrä pelata 6-8 ottelua kaudessa, mutta valtaosa otteluista saatiin kuitenkin vietyä läpi. Ottelujen peruuntuminen ei tosin rajoittunut vain pohjoisempiin seuroihin.

”Eivät ne etelänkään seurat rahassa kylve, joten ei heilläkään ole aina varaa ihan mihin tahansa lähteä.”

Ei yhtään voittoa omiensa joukossa

Shemeikka oli etsinyt omaa lajiaan pienestä asti löytäessään rugbyn. Rugbyn nopeus ja kontaktipeli veivät nuoren miehen mennessään. Asiaa ei varsinaisesti haitannut harrastuksen aloittamisen helppous. Varusteiksi näet riittivät verkkarit, vanhan nappulakengät ja kolmen euron hammassuojat.

Pienen lajin etuja on myös se, että pelaaja voi nousta nopeasti kansalliselle huipulle. Shemeikan tavoitteet olivat tästä huolimatta kuitenkin varsin maanläheiset.

”Olin niin pieni, että tiesin fysiikkani olevan riittämätön. En haaveillut mistään maajoukkueista, mutta aina halusin voittaa matsin. Ja nimenomaan Santa Clausin paidassa, mutta kun niitä voittoja ei tosiaan sitten koskaan ehtinyt tulla.”

”Lopulta ainoassa miesten sm-matsissa missä olin voittajan puolella, pelasin Rovaniemeä vastaan. Oululaiset tulivat Rovaniemelle pelaamaan ja heillä oli parin pelaajan vaje. Kukaan ei oikein halunnut mennä ja kaikki siinä nyrpistelivät aikansa, kunnes sitten sanoin, että minä voin mennä heille pelaamaan. Normaalisti en onnistunut lainkaan, mutta tietenkin siinä pelissä sitten teimme toisen Rovaniemen lainamiehen kanssa 3-4 maalia. Saunaillassa se sitten kuitattiin naurulla.”

Pelaajia on vähän, joten joukkuerajat hämärtyvät nopeasti, kun tarve on kova. Pääasia on se, että pelit tulevat pelattua. Tätä todistaa tarina, jolloin Shemeikka repäistiin kentälle ilman sen kummempia kyselyitä. Erityisen tarinasta tekee se, että kyseessä ei ollut ihan mikä tahansa peli.

”Voitin alle 20-vuotiaiden Rugby 7′s:n Suomen mestaruuden ollessani itse 22-vuotias. Meidän pelimme olivat siltä päivältä jo päättyneet, mutta olin pelikamppeet päällä kentän laidalla katsomassa, kun junnut pelaavat. Toinen joukkueista oli alimiehinen, joten joku huikkasi minulle, että tulenko pelaamaan. Olin ilmeisesti sen kokoinen, ettei kukaan epäillyt mitään.”

”En edes tiennyt, että mikä peli oli kyseessä tai missä joukkueessa pelasin. Jossain kohtaa paljastui, että kyseessä oli sitten SM-finaali. Ajattelin siinä itsekseni, että eipä kai siinä sen kummempaa, sama se on käydä sellainenkin voittamassa. ”

Vastuu harvoilla harteilla

Shemeikka kantoi Santa Clausissa suurta vastuuta. Parhaimmillaan, tai näkökulmasta riippuen huonoimmillaan, hän toimi joukkueen kapteenina, valmentajana ja sen päälle seuran puheenjohtajana. Näiltä ajoilta Shemeikka nimeää myös rugbyuransa tähtihetken.

”Pelasimme Oulua vastaan ja johdimme kahdella maalilla aivan lopussa. Voitto karkasi viime hetkillä, mutta pelasimme parhaan pelimme koskaan. Kun sitä joukkuetta oli valmentanut ja mukana oli pari täysin uutta tyyppiä, niin se on jäänyt mieleen tähtihetkenä. Oli upeaa nähdä joukkueen kehitystä ja tuli sellainen olo, että joskus vielä voitetaankin.”

Shemeikan oma pelaaminen alkoi hiipua, kun edessä oli muutto opiskelujen perässä Tornioon. Vaikka välimatka ei sinänsä ollut pitkä, ja Shemeikka oli jo luopunut kapteenin ja valmentajan rooleista, niin pelaamista ja seuran puheenjohtajuutta oli lopulta liian hankala yhdistää opiskelun kanssa.

”Se on aika lailla sama mikä käy silloin, kun yleensäkin muuttaa toisaalle opiskelemaan ja pitäisi käydä kotona. Ensin käy kerran kuukaudessa, sitten kerran puolessa vuodessa ja lopulta käy enää vain kun on pakko. Siinä kävi vähän niin, että liikaa irtautui siitä hommasta etenkin sen jälkeen kun jätin puheenjohtajuuden. Rugbynpelaamiseni vain jotenkin kuihtui.”

Samoihin aikoihin, kun Shemeikka jätti Rovaniemen taakseen, alkoi Santa Clausin ryhmä pikkuhiljaa hajota ympäri Suomen.

”Se on harmi, että Rovaniemi on sellainen ”opiskelijat ja kaikki muutkin muuttaa sieltä pois”-kaupunki. Sen jälkeen, kun itse muutin pois, niin ensin valmentajamme joutui lähtemään Rovaniemeltä töiden perässä ja sitten perustajajäsenemme Eskolin muutti etelään. Hän oli joukkueen isähahmo. Heidän lisäkseen vielä pari muutakin alusta asti ollutta lähti muille maille.”

Kuten pienissä lajeissa usein käy, oli vetäjien poistuminen rivistä liian kova isku toiminnan jatkumiselle.

”Kun ydinjätkiä lähtee viisi pois lyhyen ajan sisään, niin se tarkoittaa sitä, että kymmenen muuta lähtee myös saman tien. Uusille tulee liian kova paine, kun pitäisi pyörittää koko seuraa.”

Uusia kantavia voimia ei joukkueen sisältä löytynyt, joten Santa Claus jäi seurana historiaan. Maailman pohjoisimmassa rugbykaupungissa on kuitenkin nähtävissä vielä toivoa siitä, että jonakin päivänä rovaniemeläinen seura ottaa ensimmäisen SM-tason otteluvoittonsa.

”Seura on kuopattu, mutta skeneä ei voi kuopata. Juuri tässä muutama päivä sitten Facebook-ryhmässämme joku alkoi vähän herätellä porukkaa, että taitaa siellä kuitenkin olla vähän valoa tunnelin päässä.”