”Jokaisen pikkupojan unelma on päästä NHL:ään ja se on se, minkä takia treenataan” – Ville Runolan nuoruus kului jääkiekon parissa

Tutka syventyy -sarjassa toimittaja keskittyy yhteen aiheeseen kolmesta eri näkökulmasta.

Ville Runolaa on aiemmin mediassa tituleerattu “entiseksi jääkiekkolupaukseksi”. Hän vietti koko nuoruutensa jääkiekon parissa ja hänestä piti tulla ammattijääkiekkoilija. Tämä on kolmiosaisen juttusarjan ensimmäinen osa, jossa Runola kertoo jääkiekon parissa vietetyistä vuosista, ennen kuin loukkaantuminen muutti suunnitelmat.

Runolalla oli mahdollisuus harrastaa lapsuudessaan eri lajeja, joista jääkiekko valikoitui luonnollisesti, koska hän oli siinä muita lajeja lahjakkaampi. Runola viihtyi maalissa heti alusta asti, ja noin 9–10-vuoden iässä hän siirtyi ikäluokan parhaaseen AAA-tasosarjaan. Tavoitteellisuus on aina ollut enemmän tai vähemmän Runolan harrastamisessa mukana, mutta tasosarjaan siirtymisen myötä se korostui.

”Jokaisen pikkupojan unelma on päästä NHL:ään ja se on se, minkä takia treenataan.” 

Runola kuvailee itseään erittäin voitontahtoiseksi.  

”Mulla on aina ollut tosi kova tahto voittaa, ihan sama pelataanko Monopolia vai mikä pelimuoto on. Mitä vaan pelataankin, niin mun mielestä sitä pelataan sen takia, että siinä yritetään voittaa.”

Pohjola-leirin paras maalivahti

Runola ei itse koe olleensa muita lähtökohtaisesti merkittävästi parempi. Hän uskoo, että nuoruusiän menestys perustui pitkälti turnauksissa ja peleissä tulleisiin onnistumisiin. Hänet valittiin vuoden 2008 Pohjola-leirin parhaaksi maalivahdiksi. Pohjola-leiri on Suomen jääkiekkoliiton järjestämä vuosittainen harjoitusleiri, jolle kutsutaan 102 ikäluokkansa parasta pelaajaa. Pohjola-leiristä valitaan Suomen U16-maajoukkue.  

”Ennen Pohjola-turnausta mä olin käytännössä viimeinen maalivahti, joka sinne pääsi pääkaupunkiseudulta, eli mä en ollut mikään lahjakkuus tai erityisen hyvä. Mutta kun sinne pääsi pelaamaan vähän parempien pelaajien kanssa, niin pelit meni hyvin.” 

Mitään erityisiä paineita Runola ei kuitenkaan ottanut lupaavasta uranalustaan, vaan hän keskittyi pelaamaan ja treenaamaan omalla tasollaan. Joitain negatiivisia kommentteja Runola kuuli kanssapyrkijöiltä maajoukkueeseen päästyään, mutta hän mieltää kovan kilpailuvietin etenkin murrosiässä kuuluneen asiaan. 

Maajoukkuevalinnan jälkeen hän pääsi valitsemaan, minne haluaa pelaamaan. Pohjola-leirin jälkeen pelit alkoivat SM-sarjassa ensimmäistä kertaa C-junioreissa, Espoon Bluesin paidassa.  

Koko perheen harrastus

Molemmilla Runolan vanhemmilla on kilpaurheilutausta, ja he ovat kannustaneet myös lapsiaan liikuntaharrastusten pariin. 

Runola kertoo, ettei kotona ollut mitään valmiiksi leivottua agendaa tehdä hänestä nimenomaan jääkiekkoilijaa, vaan lajin sai valita vapaasti. Myös Runolan veli pelasi jääkiekkoa, ja kahden nuoren kiekkoilijan harrastus onkin vaatinut niin ajallista kuin taloudellista panostusta koko perheeltä.  

Runola ilmaisee olevansa todella kiitollinen vanhemmilleen saamistaan lähtökohdista urheilun suhteen: vanhemmat esimerkiksi heräsivät viideltä aamulla ja menivät aikaisemmin töihin, jos pojan maalivahtijäät alkoivat kello 16 toisella puolella Helsinkiä. He laittoivat ruuan ja pesivät pyykit tiettyyn kellonaikaan, leipoivat tapahtumiin ja viettivät lukemattomia tunteja sekä jäähalleissa että auton ratissa.  

Runolan äiti Nina Runola kertoo, että poikien harrastus kuitenkin antoi paljon enemmän, kuin mitä se otti.  

”Kaikki se mitä me tehtiin ja minkälaista elämää me silloin elettiin, on ollut sen väärti, ihan ehdottomasti.”  

Runola ehti pelata yhden pelin SM-liigassa TPS:n maalilla, ennen kuin hän siirtyi Yhdysvaltoihin Clarksonin yliopistoon kovatasoiseen NCAA-sarjaan. NCAA-jääkiekon I-divisioona, johon Runolan joukkue kuului, on jääkiekon korkein sarjataso Yhdysvaltain yliopistourheilussa.

Yliopistossa ollessaan Runola treenasi kovasti, mutta peliaikaa ei parikymppiselle nuorukaiselle juuri kertynyt. Ennen Yhdysvaltoihin lähtöä Runola oli treenannut TPS:n liigajoukkueen mukana ja osallistunut myös pelitapahtumiin. Hän kokee yliopiston pelitapahtumien olevan täysin erilainen kokemus Suomeen verrattuna. 

”Sitä on vaikea edes selittää. Meidän jäähallissa oli 3 000 istumapaikkaa, mikä on tosi vähän, mutta meidän katsojakeskiarvo oli 3 500 ihmistä. Se on ehkä se isoin juttu: kun sä olet pelaamassa siellä, se peli ei ole muuttunut miksikään, mutta siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan kun sä pelaat ja eläytyvät siihen peliin.”

Ei paineita

Sarjan kovasta tasosta huolimatta hän ei Yhdysvalloissakaan ollessaan kokenut paineita menestyä. 

”Ei varmasti kenelläkään, joka ammatikseen haluaisi pelata jääkiekkoa, ole sellaista ajatusta, että ‘nyt mä pääsin yliopistoon ja tää oli tässä’, vaan tavallaan tyytyväisyys tappaa kehityksen. Se on vähän kärjistetty, mutta siinä on myös ihan perää.”

Juttusarjan seuraavassa osassa käsitellään Runolan jääkiekkouran päättymistä loukkaantumiseen.