[alert color=”light”]Se paikka, jossa olet nauranut ja itkenyt – jossa olet katkaissut jalkasi ja juonut maailman parhaan aamukahvin. Se paikka, joka on ikuisesti osa sinua.
Puolalan koulu oli tavallinen vuonna 1888 rakennettu turkulainen opinahjo. Se oli kansainvälinen, piti musiikista ja osasi puhua monella kielellä.
Pirkko Koskela oli puolestaan tavallinen vuonna 1955 syntynyt tyttö Virolahdelta. Utelias nuori nainen oli opiskellut biologian ja maantieteen opettajaksi Helsingin yliopistossa.
Vuoden 1984 syksyllä he tapasivat.
”Valitsin tämän koulun, koska tiesin sen olevan lähellä kauppatoria. Kun lopulta näin rakennuksen kunnolla, niin leukani loksahti. Ajattelin, että saisinko ihan totta opettaa näin hienossa paikassa”, Koskela kertaa Puolalan koulun varastohuoneessa.
Vuoden 1984 syksystä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia muistoja. Pian yhteinen taipale kuitenkin päättyy – Koskela jää puolentoista vuoden kuluttua eläkkeelle.
”Minun paikkani”- juttusarjan ensimmäinen osa sukeltaa siteeseen, joka syntyy opettajan ja opinahjon välille.
[vimeo id=”78334160″ width=”600″ height=”337″ /]
Tuoreimmat
-
Soluasumisen suosio on laskussa
-
Tekoälyn kasvava käyttö taiteessa jakaa mielipiteitä
-
Pukusuunnittelijan piti tehdä kaupallista muotia, mutta teatteri vei mennessään
-
Ystävä vai vaikutelma siitä? Näin some rakentaa läheisyyden illuusion
-
Mika Parikan nuoruuden koulumatkojen viihteestä tulikin kokonainen ura
-
Potilaiden itsetuhoisuus on arkipäivää, mutta ammattitaito antaa keinoja selvitä siitä
-
Tutka tutkii: Voivatko kapselit pitää krapulan poissa?
-
Tutka tutkii: Miten lakimuutokset ovat vaikuttaneet sähköpotkulautailijoiden käyttäytymiseen?
-
Tutka tutkii: Onko hyvinvointia eettistä kaupallistaa?
-
Tutka tutkii: Onko suomalaisnuorten usko vahvistumassa?