60 prosenttia suomalaisista ei usko voivansa vaikuttaa poliittisiin prosesseihin. Tämä nousi esiin OECD:n vuonna 2021 toteuttamassa luottamustutkimuksessa. Luottamus horjuu etenkin maaseudulla asuvien, matalammin koulutettujen ja pienituloisten keskuudessa.
Globalisaatiosta johtuvat rakennemuutokset, esimerkiksi taloudellisen kasvun keskittyminen suuriin kaupunkeihin, jakaa kansaa voittajiin ja häviäjiin. “Voittajat” eli korkeasti koulutetut ja taloudellisesti hyvin menestyvät suomalaiset osallistuvat politiikkaan muita aktiivisemmin.
“Yhteinen osallistuminen on demokratian kannalta elintärkeää, sillä se on meidän luottamuksen ydin. Jos luottamus rapautuu, on esimerkiksi päätöksiä vaikeampi toimeenpanna. Tämä voi pahimmillaan heijastua jopa yhteiskuntarauhaan”, kertoo Sitran Veera Heinonen.
Heinonen johtaa Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tuoretta Demokratia ja osallisuus -teemaa.
Akatemiatutkija Inga Saikkonen Åbo Akademin yhteiskuntatieteen tutkimuslaitokselta kertoo, että Suomen poliittinen järjestelmä voi näyttäytyä Ruotsiin verrattuna vaihtoehdottomana. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa puolueet ovat aina osa kahta, selkeää ideologista vaihtoehtoa.
Merkittävää on, että muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi alisuorituu demokratiassa. Konkreettinen esimerkki on äänestysprosentin lasku, joka laahaa Ruotsia, Norjaa, Tanskaa ja Islantia useita prosentteja perässä.
Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa äänesti 72,1 % äänioikeutetuista suomalaisista. Muissa Pohjoismaissa viimeisimpien parlamenttivaalien äänestysprosentti on ollut 77 ja 85 prosentin välillä. Erityisesti länsinaapurissa Ruotsissa äänestetään huomattavasti Suomea vilkkaammin.
“Suomessa hallitus ei välttämättä muodostu vaalien valtasuhteiden perusteella, vaan välillä pitkienkin neuvotteluiden tuloksena. Voi tulla mielikuva, että antamallaan äänellä ei olekaan suurta vaikutusta”, Saikkonen avaa.
Saikkonen muistuttaa, että terveeseen demokratiaan kuuluu kriittisyys poliittista järjestelmää ja päätöksentekoa kohtaan. Ongelmaksi tyytymättömyys muodostuu silloin, kun tietyt kansanryhmät luisuvat täysin poliittisen elämän ulkopuolelle. Näiden ryhmien osuus on Suomessa kasvamaan päin.
“Voidaan pahimmillaan pelätä, että he ovat otollista kannattajakuntaa demokraattista järjestelmää uhkaaville liikkeille”, sanoo Saikkonen.
Ulkopuolelle jättäytyminen ei suinkaan johdu aina siitä, että poliittinen päätöksenteko ei kiinnostaisi tai sitä ei ymmärrettäisi. Vetäytyminen politiikasta voi olla täysin harkittu protesti.
“Ihmiset eivät välttämättä yksinkertaisesti koe saavansa edustuksellisesta demokratiasta haluamaansa. Miksi siis tukea sitä osallistumalla?” huomauttaa Saikkonen.
Ja kun jättää osallistumatta, niin joku toinen kyllä ottaa vapautuneen tilan itselleen. Hyvin resurssoidut kansalaiset eli korkeakoulutetut, varakkaat kaupunkilaiset äänestävät ja myös saavat äänensä kuuluville. Poliittisen päätöksenteon tulokset alkavat palvella yhä enenevissä määrin juuri eliittiä, joka on aktiivisempi äänestämään ja myös verkostoitumaan poliittisesti.
Heinonen tiivistää tilanteen:
“Niin kauan kuin ollaan edustuksellisessa demokratiassa, mandaatti annetaan päättäjille, jotka myös ottavat vallan. Jos äänestysprosentti laskee alle viidenkymmenen, puhutaan harvainvallasta. Jos se on 50–60 prosentin välillä, on kyse eliittidemokratiasta.”
Juuri eriytymistrendistä demokratian tutkijat ja asiantuntijat ovat erityisen huolissaan.
Ratkaisuja eriytymiseen on etsitty demokratiainnovaatioista eli uudenlaisista, osallistavista vaikuttamisen muodoista. Maailmalla jo toimiviksi koettuja puntaroivan demokratian malleja ovat muun muassa satunnaisotannalla toteutetut kansalaispaneelit, kansalaisraadit ja osallistuvat budjetoinnit.
Demokratiainnovaatioiden etu on, että päättäjät saavat kansalaisilta arvokasta kokemustietoa ja informoituun tietoon perustuvaa palautetta poliittisella agendalla olevista asioista. Sitra on esimerkiksi ehdottanut hyvinvointialueiden valtuustoille kansalaispaneelimekanismia sitovaksi osaksi päätöksentekoa. Siten kansalaisten olisi mahdollista vaikuttaa hyvinvointialueiden asioihin jo päätöksenteon varhaisessa vaiheessa.
“Demokratiainnovaatioiden on kytkeydyttävä mukaan päätöksenteon rakenteisiin, sillä mikään ei turhauta ihmisiä enempää kuin se, että vaikutetaan näennäisesti”, sanoo Heinonen.
Haasteena on, että osallistavaa demokratiaa hyödyntää pääosin sama joukko, joka on jo valmiiksi poliittisesti aktiivinen. Tilanteen ravistelemiseksi tarvitaan Heinosen mielestä selkeä asennemuutos.
“Meillä päättäjät eivät välttämättä koe, että ihmisten kokemusta omasta elinympäristöstä tai omasta palvelutarjonnasta kannattaisi kuunnella. Kansalaisosallistuminen ei ole riippakivi, vaan se on meidän demokratian ydintä”, painottaa Heinonen.
Inga Saikkosen mielestä päättäjien epäröinti vallan luovuttamisesta kansalle on luonnollista. Omasta vallasta halutaan pitää kiinni. Uusia vaikuttamisen muotoja voisi hyödyntää pontevamminkin, mutta toistaiseksi demokratiainnovaatioista innostuneita poliitikkoja on vähän.
Joillekin puolueille on jopa hyödyksi, että vain korkeakoulutetut, hyvätuloiset suomalaiset äänestävät. Puolueen edun ei tulisi kuitenkaan ajaa demokratian yli.
“Mitä suuremmat poliittiset ideologiaerot ovat, sitä vaikeampi poliitikkojen on tehdä yhteistyötä puoluerajojen yli ja saada aikaan päätöksiä”, sanoo Saikkonen.
Toistaiseksi Suomea suojelee vakavalta yhteiskunnalliselta polarisaatiolta suurten ideologisten erojen puuttuminen ja moniääninen hallitus.
Heinosen mielestä tyytyväisyyteen ei ole kuitenkaan varaa.
“Maailmalla varoittavat esimerkit ovat aina lähteneet liikkeelle osallistumisen rapautumisena tai eriytymisenä. Vaalit eivät voi olla vaikuttamisen ainut käyttöliittymä, vaan nyt tulee huomioida laaja kirjo erilaisia vaikuttamisen ja osallistumisen tapoja.”
Artikkeli on osa kirjoittajan opinnäytetyötä ”Herra vai narri – Mikä on journalismin rooli demokratian edistäjänä 2020-luvun julkisessa keskustelussa?” ja työhön liittyvän kolmiosaisen artikkelisarjan ensimmäinen osa. Artikkelisarjan muut osat: ”Jokaisella journalistilla on moraalinen vastuu miettiä, miten minun juttuni muuttavat maailmaa”, Sananvapaus ei ole vain fiksujen oikeus.