”Jokaisella journalistilla on moraalinen vastuu miettiä, miten minun juttuni muuttavat maailmaa”

”Ne jutut mitä me tehdään, ne asiat mitä me kerrotaan, ne ihmiset, joita me nostetaan julkisuuteen – kaikki tämä muuttaa maailmaa”, vastaa Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson painokkaasti, kun kysyn, onko journalistin mahdollista tehdä työtään vaikuttamatta maailman kulkuun. Viime vuosina journalismilla tuntuu olleen kasvukipuja vanhan kunnon identiteettinsä kanssa, ja jo viimeiset kymmenen vuotta on pohdittu, miten uuteen mediaympäristöön tulisi sopeutua. 

No – onko siihen sopeuduttu? 

Haastattelin kahta journalistia, jotka pystyisivät puimaan kanssani, mikä journalistin merkitys nykyisessä mediaympäristössä on. Maria Petterssonin lisäksi isojen teemojen ääreen pysähtyi Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen.

Suhde yleisöön tasa-arvoistuu

Yleisö haluaa tuntea seuraamansa tiedotusvälineen omakseen. Kaksisuuntaiseen suhteeseen kuuluu se, että yleisö osallistuu ideointiprosessiin, kommentoi valmista journalistista tuotosta ja jakaa sopivaan hermoon osunutta sisältöä eteenpäin. Mediankäyttäjät tuntuvat olevan valmiita astumaan uuteen, entistä kietoutuneempaan suhteeseen median kanssa, mutta entä journalistit? Jokisen mukaan se vaatii ainakin asennemuutosta.

”Vuosikymmeniä journalistin perusoppi on ollut, että journalisti tekee sisältöä hienoilla periaatteilla, joita hänellä on ja yleisö ottaa sen vastaan. Tässä (muutoksessa) journalisteille tavallaan hankalaa on se, kuinka paljon yleisö päästetään journalistiseen prosessiin jo tekovaiheessa mukaan”, toteaa Jokinen. 

Demokratiainnovaatiot ja vaikuttavuuteen pyrkivä journalismi jakavat samankaltaiset tavoitteet: miten kansalaisia osallistetaan, jotta he sitoutuvat yhteiskunnalliseen elämään ja demokraattiseen päätöksentekoon – tosin journalismissa päätöksentekoa ei voi luovuttaa toimitukselta kansalle. Petterssonin mielestä ideoita ja toiveita pitääkin kuunnella herkällä korvalla, mutta ”perusduunia” yleisölle ei voi ulkoistaa.

”Jokaisen Journalistin ohjeisiin sitoutuneen median tulee pystyä perustelemaan joka ainoa juttu niin, että se on laadittu ohjeiden mukaan – eli ’se, mitä täältä luet, on tehty hyvin ja on totta’.”

Journalismi auttaa ymmärtämään, mutta sen tulisi ymmärtää olla auttamatta 

Tiiviimpi suhde tiedotusvälineiden ja yleisön kanssa ei yksin riitä, vaan media pyrkii lisäämään myös kansalaisten keskinäistä vuorovaikutusta. Muun muassa Ylen Hyvin sanottu ja Helsingin Sanomien Suomi puhuu -kampanja ovat tuoneet kansalaisia saman pöydän ääreen erilaisine mielipiteineen. Kampanjoiden tarkoituksena on lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan ja vahvistaa suvaitsevaista keskustelukulttuuria.

Kansalaisten vuorovaikutukseen kannustavien kampanjoiden tarkoitusperät ovat hyvät, mutta liian suuri pala kerralla haukattavaksi. Poliittisen polarisaation juuret ulottuvat syvälle yhteiskunnan rakenteellisiin eriarvoisuuksiin, ja yksin tiedotusvälineet eivät pysty vaikuttamaan niiden syntysyihin. Asetelma ymmärtämiseen pyrkivälle keskustelulle on jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoinen, jos toinen keskustelijoista on yhteiskunnassa selkeästi etuoikeutetummassa asemassa kuin toinen. 

Toimituksilla on sen sijaan valtaa tarkastella ja muuttaa ennen kaikkea omia käytäntöjä: kenen ääni mediasisällöissä kuuluu äänekkäimmin, onko tabuaiheita, joista ei puhuta ja millä tavoin eri väestöryhmiä mediassa esitetään.

”Usein moniäänisyys koetaan niin, että näkyvätkö ja kuuluvatko maahanmuuttajat sekä seksuaalivähemmistöt – jotka ovat tärkeitä asioita, totta kai – mutta voi myös miettiä, miten esimerkiksi ihmisten arki näkyy”, Jokinen pohtii.

Ongelma ei suinkaan ole siinä, kuinka paljon vähemmistöryhmät mediassa näkyvät, vaan miten heidät esitetään. Usein vähemmistöt ovat mediassa ainoastaan vähemmistöstatuksen kautta, joka luo sisäänrakennetusti eroa ”meihin” ja ”niihin”. Kuvastoa laajentamalla rakennetaan samaistumispintaa laajemmallekin yleisölle.

Keskiluokkainen mies, me näemme sinut…

Kattavampaan moniäänisyyteen on kiinnitetty huomiota useissa toimituksissa. Ilmeisiä parannuskohteita toki edelleen löytyy – kuten se, että haastateltavaksi valittaisiin miehen sijaan nainen. Siihen on suomalaisella mediakentällä vielä rutkasti matkaa. On tutkittu, että Suomessa naisten osuus sekä juttujen lähteinä että kohteina, on noin yksi kolmannes, ja valinta haastateltavaksi tehdään sukupuolittunein perustein. 

”Tämä on tietenkin aivan järkyttävä häpeäpilkku mediassa. Tiedotusvälineet, jotka ovat ottaneet asiakseen muuttaa tätä, ovat siinä myös onnistuneet. Se täytyy koko ajan pitää mielessä, sillä muuten lösähdetään takaisin epäsuhtaan”, kertoo Pettersson. 

Esimerkiksi Yle on ottanut käyttöönsä BBC:n luoman 50:50-mallin, jonka tavoitteena on sukupuolten tasapuolinen edustus mediasisällöissä. Se, miten eri ihmisryhmät sisällöissä näkyvät, ei koske tietenkään vain eri sukupuolia.

Valtamediaa on kritisoitu edellä mainittujen epäkohtien lisäksi pääkaupunkikeskeisyydestä ja keskiluokkaisuudesta. Huoli on aiheellinen, sillä median keskittymisen ja resurssien puutteen vuoksi journalismin näkökulmat suppeutuvat. Petterssonin ja Jokisen mukaan esimerkiksi työttömät, pitkäaikaissairaat ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvat ovat journalismin sokeita pisteitä. Tai jos ei ihan sokeita, niin voisi heidät tarkemminkin nähdä.

”Kaiken kaikkiaan suomalainen journalismi on ihan pöyristyttävän keskiluokkaista”, huomauttaa Pettersson.

…ainakin vielä hetken

Oikeistopuolueista Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat esittäneet Ylen rahoituksen leikkaamista reilulla sadalla miljoonalla eurolla ensi hallituskauden aikana. Petterssonin mukaan leikkausten toteutuminen heikentäisi usean suomalaisen pääsyä ilmaiseen ja laadukkaasti tuotettuun journalistiseen sisältöön ja voisi johtaa muun muassa Ylen paikallistoimitusten tai kokonaisten kanavien lopettamiseen.

”Jos Yleä pienennetään kolmannes, niin ei mikään kaupallinen media pysty sitä korvaamaan. Olennaista on, että ne ovatkin rinnakkain, täydentävät ja kirittävät toinen toisiaan”, sanoo Pettersson.

Jokinen yleläisenä asettelee sanansa varovaisemmin.

”Tietenkään toimittajana en mielellään ota kantaa Ylen rahoitukseen. Kaikkialla Euroopassa populistiset puolueet ovat hyökänneet voimakkaasti valtamediaa kohtaan ja ainahan Ylen roolista keskustellaan – ei se sinänsä ole huono asia.”

Moniääninen, avoin ja todenmukainen journalismi tarvitsee toimiakseen kuitenkin resursseja. Ja siksi, demokratiaa puolustava journalisti ei voi koskaan saavuttaa täydellistä riippumattomuutta. 

Haastateltaviksi valikoituivat henkilöt, jotka tekevät työssään päätöksiä suomalaisen journalismin kehityssuunnasta.

Artikkeli on osa kirjoittajan opinnäytetyötä ”Herra vai narri – Mikä on journalismin rooli demokratian edistäjänä 2020-luvun julkisessa keskustelussa?” ja työhön liittyvän kolmiosaisen artikkelisarjan toinen osa. Artikkelisarjan muut osat: Antaa eliitin päättää – poliittinen kultalusikka on yhä harvojen hallussa, Sananvapaus ei ole vain fiksujen oikeus.