Sananvapaus ei ole vain fiksujen oikeus

”Hattarauutinen”, todetaan Yleisradiossa, kun somessa kuohuu ja kansa älähtää jonkin asian puolesta ja vastaan. Tiedotusvälineet seuraavat hetken sivusta, olisiko kohusta uutiseksi ja usein lopulta myös tarttuvat syöttiin. 

”Logiikka on se, että uutisoidaan nyt mekin, kun muutkin. Se ei välttämättä ole hyvä logiikka, mutta näinhän media toimii”, kertoo Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava toimittaja Jouko Jokinen.

Kun kilpailu on kovaa ja informaatiovirta ei pysähdy, on mediankin vaikea ennustaa, laantuuko vai leimahtaako somemyrsky. Jokaiseen taisteluun ei tarvitse ottaa osaa, mutta jos ilmiö saa suuret mittasuhteet, on sosiaalisen median puheenaihe nostettava perinteisiin kanaviin. Uutisarvoa ”hattaroilla” ei aina ole, mutta viihde- ja kiinnostavuusarvoa kyllä. 

Molemmille, niin myyville kuin koville uutisille, on journalismissa paikkansa, muistuttaa Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson.

”Tiedon tarjoaminen yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi on todella tärkeää – ehkä median tärkein tehtävä – mutta sillä on myös muita käyttötapoja, esimerkiksi viihdyttäminen, ihmisen itsereflektio ja rentouttaminen.”

Taustoita, taustoita ja taustoita 

Journalismilta on aina odotettu kykyä taustoittaa ja tulkita monenlaisia näkökulmia, mutta nyt vaatimustaso on noussut entistäkin korkeammalle. Miten raportoida hienovaraisesti propagandasta, valheellisista lausunnoista tai tiedevastaisuudesta? Jos aiemmin todettiin, että makuja on monia, nykyisin väittely tuskin loppuu siihen. Vivahde-erojen sijaan on mahdollista vedota täysin erilaisiin todellisuuksiin.

”Onhan meidän jotain kerrottava esimerkiksi siitä, miten Kreml perustelee omaa toimintaansa. Eihän siitä voi vaieta, vaikka perustelut tuntuisivat todella pehmeältä ja kummalliselta”, avaa Jokinen. 

Kiistanalaisuudesta huolimatta merkittävät aiheet ja ilmiöt kuuluvat julkisuuteen, mutta ne vaativat asiantuntijalausuntoihin, tutkijoihin ja tieteeseen perustuvaa huolellista taustoittamista – ja keskivertokansalaisen kohdalla myös reiluutta, on kyse sitten vaihtoehtohoitojen kannattamisesta tai rokotekriittisyydestä. 

”Henkilö saa kertoa omalla suullaan, miksi näin ajattelee. Meidän velvollisuutemme on kertoa, mitä oikeat faktat ovat, mutta olla irvailematta ja nolaamatta tätä tyyppiä”, sanoo Pettersson.

Hälytyskellojen tulisi soida lujaa, jos viimeisetkin kriittiset äänet alkavat vaimentua ja kiinnostus valtamediaa kohtaan lopahtaa. Sananvapaus ei ole vain fiksujen laji, muistuttaa Jokinen.

”Sananvapauteen kuuluu hassujen, tyhmien ja höhlien mielipiteiden esittäminen. On vaarallista, jos mediassa alkaa olla vain fiksuja mielipiteitä, koska maailmassa on paljon hölmöjä mielipiteitä ja niihin jopa uskotaan aika paljon.” 

Avoimuus suojaa demokratiaa

Perusteelliselle tutkivalle journalismille on kirjaimellisesti tilausta, ainakin jos pitkiin artikkeleihin keskittyneen Long Playn lukijakunnalta kysytään. Tutkivan journalismin tekeminen on kuitenkin työlästä, sillä se vaatii aikaa, rahaa sekä valtion ja journalistien yhteistyötä. Useimmiten byrokratia toimii mallikkaasti, mutta kitkaakin on. 

”Välillä on tunne, että viranomainen haluaa mieluummin haitata julkisuuteen joutumista, kuin toteuttaa julkisuusperiaatetta mahdollisimman tehokkaasti. Ehkä Suomessa ei olla ihan tajuttu, että julkisuus on myös demokratiaa rakentava ja yhteiskuntaa suojaava asia”, kertoo Jokinen. 

Tiedon jakamisen tahmaisuus ja ylisalaaminen ovat suomalaisten viranomaisten pikkupaheita, jos ei kovin mittavia, niin olemassa olevia kuitenkin. 

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Viestikoekeskus-artikkelia koskevassa oikeudenkäynnissä asiakirjojen salassapidosta väännettiin kättä: käräjäoikeus arvioi jälkikäteen osan Puolustusvoimien salaisiksi merkkaamista asiakirjoista lain mukaisesti salaisiksi, mutta osan tosiasiassa julkisiksi. Pettersson pitää menettelyä ongelmallisena, sillä toimittajan on mahdotonta tietää, miten oikeuden tulkinta voi myöhemmin poiketa viranomaisen salassapitopäätöksestä, eli mitkä tiedot todella ovat julkaistavissa ja mitkä eivät. Hän näkee, että pitkä ja sekava oikeudenkäyntiprosessi tulee selvästi nostamaan itsesensuurin riskiä.

Jokinen Petterssonista poiketen ajattelee, että Viestikoekeskukseen liittynyt tapahtumasarja tuskin sulkee toimittajien ja toimitusten suita, mutta tunnistaa hänkin pelotevaikutuksen.

”Kyllähän siinä vähän tuli tunne, että ’koneisto’ haluaa varoittaa mediaa siitä, että näiden salaisten asioiden kanssa tulee olla todella tarkkana.”

Tiedotusvälineillä on valta sekä velvollisuus kertoa järkyttävistä maailmantapahtumista sananvapauden rajoissa ja Journalistin ohjeita noudattaen. Vastuu tulkinnasta ja kansalaiskeskustelun etenemisestä jää loppujen lopuksi yleisön harteille. 

”Yhteiskunnanrauhan nimissä ei voi jättää asioita julkaisematta. Ei ole median homma ylläpitää yhteiskuntarauhaa – sen tekevät ihan muut tahot”, laukoo Pettersson.

Journalisti, älä piilottele kritiikkiäsi 

Journalismin ytimessä on heittopallojen syöttäminen yleisölle ­– tästä tärkeitä aiheita, tuosta monipuoliset mielipiteet ja perään vielä tiukkaa analyysia. Hetkinen, vai mentiinkö nyt liian pitkälle, jos omakin mielipide kerrotaan? Missä objektiivisuus, missä neutraliteetti!

Rajanveto 2020-luvun mediaympäristössä on haastavaa, jos toimittaja tekee kaupallisia yhteistöitä yksityisenä henkilöbrändinä ja tavallista päiväduunia työminänä. Tai perinteisemmin, rivitoimittaja kirjoittaa kärkevän kolumnin pääministeristä ja tiedotusvälineen digiversiossa seuraavana vuorossa on tekijän objektiivisuuteen pyrkivä uutinen samasta henkilöstä. Journalistin mielipide siten muuttuu helposti koko median mielipiteeksi sekä yleisön että poliitikkojen silmissä.

”Journalisteille ero näkökulmatekstien ja uutistekstien välillä on selvä, mutta yleisölle ei. Meidän tulisi erottaa nämä kaksi paljon selkeämmin toisistaan”, Pettersson kertoo.

Jokinen jakaa ajatuksen ja huomauttaa, että tyylipuhdas, uutis- ja näkökulmatekstien väliin jäävä feature-journalismi on taitolaji.

”Yleisön tulee pystyä erottamaan, milloin faktasta liu’utaan mielipiteellisen puolelle. Näiden kahden väliin jää harmaa alue, joka on kyllä hankala alue – mutta voi myös tuottaa hirveän hyvää journalismia!”

Haastateltaviksi valikoituivat henkilöt, jotka tekevät työssään päätöksiä suomalaisen journalismin kehityssuunnasta. 

Artikkeli on osa kirjoittajan opinnäytetyötä ”Herra vai narri – Mikä on journalismin rooli demokratian edistäjänä 2020-luvun julkisessa keskustelussa?” ja työhön liittyvän kolmiosaisen artikkelisarjan kolmas osa. Artikkelisarjan muut osat: Antaa eliitin päättää – poliittinen kultalusikka on yhä harvojen hallussa, “Jokaisella journalistilla on moraalinen vastuu miettiä, miten minun juttuni muuttavat maailmaa”.