”Olen valinnut sen, etten luovuta”

Sanavalmiilla Elisa Poutasella on ollut syntymästään asti CP-vamma, spastinen diplegia eli alaraajapainotteinen liikuntavamma. Helsinkiläinen 25-vuotias nainen on kokenut elämässään rankkoja asioita, esimerkiksi vaikean masennuksen ja molempien vanhempiensa menetyksen.

Nykyisin miehensä ja miehen neljävuotiaan pojan kanssa elävä Poutanen suhtautuu elämään positiivisesti ja avoimin mielin.

”Olen ollut elämässäni erittäin pohjalla masennukseni takia. Olen valinnut sen, etten luovuta ja jatkan elämää”, Poutanen kertoo.

[metaslider id=13296]

”Vammaisuus on osa minua”

Elisa Poutasen elämän alku ei ollut helppo. Hän syntyi kaksoissiskonsa kanssa raskausviikolla 28 estelyistä huolimatta. Hän itse jäi synnytyksessä jumiin kaksoissiskon synnyttyä häntä ennen normaalisti. Hänen mukaansa joko ennen hätäsektiota tapahtunut mittava hapenpuute tai syntymän jälkeinen keskoshoito on jättänyt hänelle muistoksi liikuntavamman. Vammaisuus näkyy hänen jokapäiväisessä elämässään.

”En aina lähtökohtaisesti ajattele itseäni vammaisena. Vammaisuus on yksi luonteenpiirteistäni ja osa minua, niin kuin hiusten tai silmien väri”, Poutanen kuvailee.

Liikuntavamman takia Poutaselle on myönnetty henkilökohtainen avustaja hänen vapaa-ajalleen hänen ollessaan kotona. Avustaja on kymmenen tuntia viikossa auttamassa naista arjen pyörityksessä, kun mies on koulussa tai harrastuksissa. Tulevaisuudessa avustaja olisi hänen luonaan kaksikymmentäviisi tuntia viikossa, koska arki pienen lapsen kanssa on haastavampaa.

”Lapsen kanssa pärjään kaksin ihan hyvin, mutta emme voi oikein lähteä ulos, koska voi sattua jotain. Jos lapsi sattuu juoksemaan johonkin, niin en pääse helposti perään”, Poutanen kertoo.

Poutaselle on myönnetty vaikeavammaisen palveluja, esimerkiksi kuljetuspalvelu ja hän saa sen lisäksi myös fysioterapiaa. Hän käyttää taksia esimerkiksi työmatkoihin ja vapaa-ajan matkoihin jonkin verran. Hänen mielestään työharjoittelu vammaisten ihmisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:lla on muuttanut hänen suhtautumisensa omaan vammaisuuteensa. Hän ei tunne enää katkeruutta tai vihaa vammaansa kohtaan.

”Olen vähän aikaa sitten tajunnut, että en ole vain vähän vammainen vaan olen ihan kunnolla vammainen. Peittelin pitkään vammaisuuttani ja en halunnut kuulua vammaisten joukkoon. Ajattelin, että en ole varmasti niin vammainen, koska pärjään hyvin itse. Sitä on vaikea hyväksyä ja mietin, että onko sitä valmis ikinä hyväksymään täysin”, Poutanen kertoo naurahtaen.

”Vammaisiin ihmisiin suhtautuminen on joskus luokatonta”

Elisa Poutanen on saanut hyvin apua elämässään. Hänelle avun pyytäminen on välillä vaikeaa, koska hänet on kasvatettu pärjäämään itsenäisesti sekä liikkumisessa että muussa elämässä. Lapsuudenkodista poismuuton jälkeen hänellä ei aluksi ollut avustajaa, koska hän halusi olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Hän sai itselleen henkilökohtaisen avustajan pidemmän masennusjakson jälkeen. Hän arvelee, että avunpyytämisen vaikeus voi johtua joko hänen persoonastaan tai “suomalaisesta luonteesta”, mutta kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Poutasen mies auttaa myös arjen askareissa.

”Mieheni on tottunut tekemään kotitöitä yksinhuoltajana ja se sopii hänelle. Me molemmat teemme ruokaa kotona. Hän auttaa minua siksi, että jaksaisin hoitaa paremmin opiskelun, työharjoittelun ja arjen. En kuitenkaan halua, että esimerkiksi taksikuski auttaa minua tavaroiden kanssa, vaikka tarvitsisin apua”, Poutanen kertoo.

Poutanen kokee, että ihmiset suhtautuvat häneen eri tavalla. Hän kertoo, että ihmiset luulevat, että kepeillä kävelyn takia hän olisi vammautunut kolarissa. Ihmiset helposti jäävät tuijottamaan häntä, mutta hän kokee, että se on ihmisten luonnollinen reaktio. Hän on kohdannut myös vammaisiin liittyviä ennakkoluuloja.

”Välillä on turhauttavaa, että aamusta asti tuntee olevansa kuin museoesine, jota katsotaan pitkään. Ihmiset myös ajattelevat, että vammaiset eivät viettäisi normaalia elämää ja asuisivat jonkun hoivattavana. Baarissa tullaan hyvin usein sanomaan, että ”kiva kun sä olet täällä”, joka on surkuhupaisaa”, Poutanen kuvailee.

Poutanen toteaa, että yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on joskus luokatonta. Ihmiset tuijottavat ja naureskelevat erityisesti vaikeasti vammaisille ihmisille, vaikka kukaan ei tietäisi heidän vammansa laatua. Poutanen myös kannustaa vanhempia rohkaisemaan vammaisia lapsia kokeilemaan uusia juttuja ja hankkimaan kavereita myös vammattomista ihmisistä vammaisten lisäksi.

”Vammaisille ei ole yhtä ainoaa sopivaa alaa”

Elisa Poutanen opiskelee tällä hetkellä toimisto- ja terveydenhuollon sihteeriksi Omnian aikuisopistossa, joten elämässä vuorottelevat koulu- ja työharjoittelupäivät. Tavallinen työharjoittelupäivä kestää kahdeksasta neljään ja kotona hän pyörittää tavallista arkea. Vapaa-aikana hän keskittyy olemaan perheensä parissa ja lapsen kanssa kotona silloin, kun lapsi ei ole päiväkodissa.

”Kaikkein haasteellisinta arjessa on vuonna 2012 todettu migreeni ja muunlainen väsymys eli olen kiukkuisempi migreenin aikana. Migreenin laukaisee esimerkiksi stressi ja olen joutunut myös ensiapuun sen takia. Tärkeintä on muistaa, että pitäisi olla itselleen armollinen eikä vaatisi itseltään liikaa”, Poutanen miettii.

Poutanen sanoo, että hänen vammaisuutensa on vaikuttanut hänen opiskeluvalintaansa. Hän valmistui aikaisemmin sosiaali- ja terveysalan vanhustyön ammattikorkeakoulututkinnosta geronomiksi (AMK), joka on vanhustyön ja vanhenemisen asiantuntija sosiaali- ja terveysalan eri yksiköissä. Hän on toiminut lyhyen aikaa myös hoitajana muistisairaiden, itsenäisesti liikkuvien vanhusten parissa, mutta hän ei pysty sitä työtä tekemään täyspäiväisesti.

”Ajattelin opiskelemaan lähtiessä ja hakuhetkellä, että vammani ei vaikuttaisi opiskeluvalintaani. Opiskelen itseni sihteeriksi, jotta pystyn tekemään jotain työtä myös istualtani, jos liikkumiskykyni huononee”, Poutanen kertoo.

Poutanen kokee, että hänellä on ollut vaikeuksia työllistyä ja hän on ollut puoli vuotta työttömänä. Hän on ollut aikaisemmin töissä vammaisten lasten parissa ja se on häntä auttanut oman vammaisuutensa hyväksymisessä Kynnys ry:lla tapahtuneen työharjoittelun lisäksi. Hän kokee, että vammaiset ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa vammattomiin nähden.

“Jotkut ihmiset luulevat, että vammaiset ihmiset sairastelevat usein tai tulee muita ongelmia. Jatkossa en laita mainintaa vammaisuudestani työhakemuksen ellei ole pakko. Vammaisia ihmisiä voi auttaa parhaiten työllistymään auttamalla heitä etsimään ja löytämään työpaikkoja tai ylipäätään ottamalla heitä työharjoitteluun. Tärkeintä on löytää vammaiselle ihmiselle sellainen ala, joka kiinnostaa häntä eikä ole mitään yhtä alaa, joka sopii kaikille vammaisille”, Poutanen kertoo.

Vaikeudet voi kääntää voitoksi!

Elisa Poutanen uskoo vahvasti unelmiinsa. Hän unelmoi tavallisesta perhe-elämästä rankan lapsuutensa ja nuoruutensa jälkeen.

”Toiveena olisi myös saada lähitulevaisuudessa lisää lapsia, mutta opiskelut ovat vielä kesken. Toivon, että elämässä ei tapahtuisi suuria menetyksiä. Haluaisin joskus opiskella itseni kätilöksi vaikka kahdeksankymmentävuotiaana, mikäli se vammaiselle on ylipäätään mahdollista”, Poutanen kertoo.

Poutanen on joutunut elämässään luopumaan rakkaista ihmisistä hyvin nuorena ja hän on joutunut aikuistumaan nopeasti.

”Olen menettänyt molemmat biologiset vanhempani, äitini 16-vuotiaana ja isäni 22-vuotiaana. Olen joutunut luopumaan myös lapsuudesta ja joutunut käsittelemään rankkoja asioita. Uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se tuntuu todella pahalta”, Poutanen muistelee.

Poutanen on kokenut, että hän on saanut nykyisen miehensä kautta mahdollisuuden perheeseen ja kokonaan uuden alun vaikean masennuksen jälkeen. Hänen elämäänsä tuo iloa erityisesti hyvät ystävät, parisuhde ja nelivuotias poika.

”Nautin tosi paljon lapsiperheen elämästä ja koen, että mieheni poika on henkisesti minulle kuin oma lapsi. Se on erittäin parantavaa niin vammani kuin aikaisemmin tapahtuneiden asioiden kannalta”, Poutanen sanoo.

Elisa Poutanen sanoo, että hänelle tärkein onnistuminen elämässään on ammatin saaminen ja se, että hän on kääntänyt vaikeudet voitoksi.

”Uskoin hyvin pitkään, etten toivu edellisestä seurustelusuhteesta ja manasin sitä kaverilleni eräänä uutena vuotena. Viikko sen jälkeen tapasin yksinhuoltajaisän, rakastuin häneen ja minusta tuli uusperheen vanhempi. En voinut koskaan uskoa, että niin tapahtuisi minulle”, Poutanen hymyilee.

[note color=”#d3d3d3″]

“Näkökulmia vammaisuudesta” on juttusarja, jossa neljä eri tavoin vammaista henkilöä pohtivat elämän käännekohtia, yhteiskunnan suhtautumista ja elämää rajoitteensa kanssa. Juttusarjassa yhdistyvät tunteet, kokemukset ja näkemykset yhdeksi kokonaisuudeksi.

[/note]