Rauhanturvaamista kolmella vuosikymmenellä

Juttusarjassa tarkastellaan rauhanturvaajan ammattia eri näkökulmista – historiasta tähän päivään ja koulutuksesta kohteisiin. Osa 3/4

[metaslider id=21304]

Suomalaisella rauhanturvaamisella on pitkät perinteet. Ensimmäiset suomalaiset lähtivät rauhanturvatehtäviin jo vuonna 1957. Kolmella vuosikymmenellä rauhtanturvaajana toiminut Pekka Uutaniemi lähti matkaan ensimmäisen kerran vuonna 1972. Miehen vyöllä on viisi eri kohdetta ja monia tarinoita. 

Eversti Pekka Uutaniemi, 73, palveli YK:n rauhanturvajoukoissa kolmella eri vuosikymmenellä viidessä eri kohteessa. Ensimmäisen kerran hän astui tehtäviin vuonna 1972, jolloin kohdemaana oli Egyptissä sijaitseva Suezin kanava. Idea rauhtanturvaajaksi lähtemiseen syntyi samalla tavalla kuin juttusarjan aikaisemmissakin osissa: kaveri innoitti.

“Vuonna 1972 sain idean lähtöön, kun ystäväni oli jo kohteessa ja kirjoitteli minulle sieltä kirjeitä. Toki minulla oli myös ammatillinen motiivi kehittää itseäni tutustumalla tositilanteisiin, joita siellä luonnollisesti oli. Olihan siellä täysi sota”, Uutaniemi muistelee.

Moni ajattelee, että rauhanturvaajaksi lähdetään rahan ja verottoman auton perässä. Juttusarjan aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että maailman ymmärtäminen ja oppiminen ovat rahaa tärkeämpiä asioita. Uutaniemi painottaa, että työskenteleminen ulkomailla oli vain vähän kannattavampaa, kuin Suomessa. Lähteminen ei ollut 70-luvulla itsestäänselvyys. Tietoa ei ollut saatavilla samalla tavalla kuin se nykypäivänä on.

“Oli todella eksoottinen idea lähteä. Mielikuvani perustuivat täysin kaverilta saatuihin kirjeisiin. Vaikka YK:lla oli silloinkin omat rauhanturvakurssinsa, eivät ne olleet lähelläkään samaa tasoa kuin nykypäivänä. Uuteen kulttuuriin olisi voinut valmentaa paljon paremmin, ettei paikallisten kanssa kävisi kardinaalimunauksia.”

Useita kertoja palvellut Uutaniemi toimi monissa erilaisissa tehtävissä. Hän sai tasaiseen tahtiin enmmän ja enemmän vastuuta. Ensimmäinen tehtävä sijoittui Suezin kanavalle, Egyptiin. Siellä mies toimi sotilastarkkailijana.

“Kanavalla oltiin aina viikko. Yksinkertaisesti tarkkailimme mitä tapahtui ja raportoimme hyökkäyksistä, ampumisista ynnä muista komentoketjua pitkin aina New Yorkiin asti. Siihen aikaanhan ei ollut internetistä tietoakaan, joten raportointi suoritettiin erilaisin kaavakkein ja radioyhteyksin. Idea oli siis täysin sama kuin nykyään, keinot olivat vain alkeellisemmat.”

Siinaissa oli suomalaisilla oma pataljoona, jonka kapteenina Uutaniemi toimi. Hän toimi myös koko pataljoonan apulaiskomentajana. Kolmas työ oli Golanilla kansvainvälisen tarkkailuorganisaation päällikkönä. Uutaniemi toimi siis 150-200:n upseerin päällikkönä. Mielikuvissani mies oli jäyhä ja jörö ammattisotilas, mutta tarinoidessaan ei titteleistä ja arvonimistä kuulu häivähdystäkään.

“Libanonissa olin koko operaation operaatiopäällikkö. Olimme kohteessa 24 tuntia vuorokaudessa viikon jokaisena päivänä, eli jos siellä jotain tapahtui niin siinä sitten oltiin. Libanonissa meillä oli tapana pitää taisteluharjoituksia, jos tilanne vain salli. Joskus oli niin rauhallista, että se oli mahdollista. Kerran meinasi syttyä kuitenkin sitten tositilanne, kun vastapuolikin alkoi pitämään harjoituksia, eli harjoitukset muuttuivat todeksi. Se oli todella harvinainen tilanne”, Uutaniemi muistelee.

Mies ei kuitenkaan joutunut itse koskaan tulitaisteluun, jota voidaan pitää pienenä ihmeenä. Toisaalta varotoimet olivat koko ajan huipussaan.

“Libanonissa meillä oli sellainen sääntö, että yksin ei saanut liikkua missään. Aina piti olla vähintään kolmen hengen porukassa ja aseet mukana. YK-joukot saivat ampua itsepuolustuksekseen. Olimme paikallisille aika tuntematon käsite, mutta kyllä ne sen verran meidän toiminnasta tiesi, etteivät olleet koskaan meille vihamielisiä.”

Kulttuurit kohtasivat usein

Sinibareit todella olivat tunematon käsite siihen maailman aikaan. Nykypäivänä tilanne on toinen, kun kohteissa on ihmisiä, jotka ovat syntyneet YK-joukkojen keskelle. Kulttuurilliset erot olivat välillä suuria. Varsinkin suomalainen saunakulttuuri oli paikallisille jotain todella outoa.

“Meidän saunakulttuuri oli niille vähän outo. Jos niitä repi saunaan, niin ei ne kovin paljoa innostunut, mutta kyllä niissäkin oli saunamiehen potentiaalia. Kyllä me suomalaiset rakennettiin aina sauna missä ikinä olimmekin. Muut sitä hieman naureskeli, että jos ulkona on jo valmiiksi +40 astetta, niin mitä järkeä on mennä vielä kuumempaan koppiin istumaan. Kummasti se kuitenkin virkisti!” Uutaniemi nauraa.

Jo kolme vuosikymmentä sitten suomalaisella rauhallisuudella ja vaatimattomuudella päästin pitkälle. Kuumaveriset ranskalaiset sen sijaan meinasivat saada sodan aikaiseksi.

“Ranskalailset olivat sellaista herrakansaa, että he meinasivat saada sodan aikaiseksi. Heillä oli sellainen mentaliteetti, että “meitä ei tällä tavalla kohdella”, ja liipasinsormi herkässä. Kerran he sitten aloittivat ammuskelun ja siitä syntyi osapuolia, kun ranskalaiset ampuivat paikallisia ja paikalliset ranskalaisia. Paikallisilla kun on siellä sellainen silmä silmästä mentaliteetti, että jos heiltä kuolee joku, niin sen kuolleen koko suvun velvollisuus on käydä tappamassa se ampuja. Ja jos sitä ei löydy, niin joku muukin kelpaa.”

Maailmanmatkaaminen ei ollut 70-luvulla ja 80-luvulla niin yleistä kuin se nykypäivänä on. Matkat lähi-itään opettivat Uutaniemeä siis erikoisen paljon.

“Käsitys muista ihmisistä parantui ja oppi ymmärtämään muita kulttuureja. Myös arvostus niitä paikallisia kohtaan nousi, kun oppi ymmärtämään mihin kaikkeen he pystyivät. Kyllä sitä kai koki, että oppi ymmärtämään maailmasta paljon”, Uutaniemi summaa.

Vanhoja on mukava muistella. Eversti Uutaniemi seuraa tänäkin päivänä rauhanturvaajiemme toimintaa.

“Kyllä niitä aikoja tulee muisteltua lämmöllä, varsinkin kun tapaa vanhoja reissukavereita. Sehän on pelkkää juhlaa, kun toinen muistaa jotain ja toinen toista. Sekin on ollut jännä huomata, että mitään ikäviä asioita ei muista niin hyvin. Pidän vähenevissä määrin yhteyttä ihmisiin, kun aikaa on mennyt ja kaikki asuvat eri puolilla maailmaa, mutta pidän kuitenkin.”

Uutaniemi jää miettimään itsekseen haastattelun jälkeen sitä, miten tilanne Syyriassa ei ole muuttunut mihinkään hänen ajoistaan. 73-vuotiaalle rauhanturvaajalle voisi edelleen olla käyttöä.