"Siviilityötä kurkkusalaateissa"

Juttusarjassa tarkastellaan rauhanturvaajan ammattia eri näkökulmista – historiasta tähän päivään ja koulutuksesta kohteisiin. Osa 2/4

[metaslider id=19515]

Katariina Lausto, 28, havahtui lukion toisella luokalla, kun hänen isänsä lähti pitkästä aikaa rauhanturvatehtäviin. Silloin syttyi kipinä, että siitä voisi saada itselleen työn. Isovanhemmat osasivat odottaa, että tyttö lähtee isänsä jalanjäljille. Lausto on palvellut Kosovossa ja Libanonissa.

”Lähdin kokemuksen vuoksi. Yksi motiivi oli oman itseni kehittäminen. Rauhanturvatehtävistä voi tuoda osaamista siviilielämään. En osannut odottaa mitään ensimmäiseltä reissulta. Papereista pystyi lukemaan, mitä työtä teen siellä, mutta ei sen enempää”, Lausto kertoo.

Työ yllätti Lauston. Nainen odotti sen olevan haastavampaa, varsinkin työtehtävien osalta. Hän toimi Kosovossa yhteysupseerina ja Libanonissa yhteysupseerina ja cimic-upseerina. Cimic-upseerin tehtävänä on ylläpitää YK-joukkojen ja siviiliväestön välistä kommunikaatiota. Hän siis tapasi paljon paikallisia viranomaisia, mutta myös paikallista aivan tavallista väestöä, jota nainen pitää rikkautena.

”Se oli vähän kuin siviilityötä, mutta minulla oli kurkkusalaatit päällä”, nainen nauraa.

Lähtö pelotti Laustoa terveellä tavalla. Häntä mietitytti epätietoisuus siitä, millaiseen maahan hän oli päätymässä.

”Ei ollut tietoa siitä, millaisia maita Kosovo tai Libanon ovat. Varsinkin Libanonia jännitin paljon, sillä olimme Lähi-idässä. Siellä oli meneillään suuria taisteluita ja vieläpä ihan vieressä. Sotaa käytiin todella lähellä. Ei voinut olla miettimättä, miten se vaikuttaa omaan elämään.”

Henkisestikin rankkaan matkaan annettiin hyvät eväät jo koulutusvaiheessa. Fyysisen harjoittelun lisäksi myös pääkopasta pidettiin koulutuksessa huolta. Koulutettaville pidettiin paljon sosiaalikuraattorin ja sotilaspapin oppitunteja. Lisäksi oppitunneilla opiskeltiin kohdemaan kulttuuria ja tutkittiin sitä, miten uskonto vaikuttaa käytännöntasolla kohdemaassa.

Kotiasiat pitää olla kunnossa

”Libanonissa sotilaspappi ja sosiaalikuraattori olivat aina paikalla. Lisäksi siellä oli paljon hyviä ystäviä ja heillekin olisi voinut puhua mahdollisista ongelmista”, nainen kertoo.

Hänen mukaansa tehtäviin ei tulisi edes lähteä, jos perusasiat kotona eivät ole kunnossa.

”Missio ei saa olla pakoreitti huonoista kotioloista, riidoista tai muista ongelmista. Siltäkin kantilta perusasioiden tulee olla kunnossa, etteivät ne sitten reissussa tunnu vielä pahemmalta.”

Naisena Laustoon suhtauduttiin muslimimaissa erittäin hyvin. Hänellä oli itseasiassa positiivinen vaikutus esimerkiksi palaveritilanteissa.

”Muutaman kerran esimieheni sanoi, että palaveritilanteet menivät rennommin kun minä olin mukana. Kaikki olivat kohteliaita, enkä kokenut ikinä jääväni miesten jalkoihin. Kun ollaan maassa, jossa islam on hallitseva uskonto, eivät miehet tietenkään kätelleet minua. He vain tervehtivät kohteliaasti. Kun sen ymmärsi, ei ollut mitään ongelmaa.”

Paikallisten kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus yllätti Lauston täysin. Vaikka ihmiset olivat usein köyhistä oloista ja heidän kotinsa olivat huonossa kunnossa, pidettiin vieraista aina huolta.

”Pääsimme pariinkin otteeseen käymään paikallisten kodeissa. Meille tarjottiin heti kaikkea mitä vain voitiin. Kahvit oli heti pöydässä. Se oli uskomatonta vieraanvaraisuutta, johon ei vaikkapa täällä Suomessa ole samalla tavalla törmännyt.”

Reissuilta palasi kotiin kypsempi ja maailmaa paremmin ymmärtävä nainen. Asioita osasi arvottaa uusiksi – ainakin hetkeksi.

”Kyllä reissu avasi silmäni. Kotiin tullessani olin todella kiitollinen siitä, ettei täällä suomessa tarvitse elää sodan keskellä. Kaikkia asioita ei pitänyt enää itsestäänselvyyksinä, kuten juoksevaa vettä tai sähköä. Nythän sen on tietenkin jo oikeastaan unohtanut, kun matkasta on puolitoista vuotta”, Lausto nauraa.