Tasa-arvoa etsimässä

KOLUMNI. Satuin katsomaan Yle TV1:ltä dokumentin CP-vammaisesta naisesta, joka yrittää kaikin keinoin selviytyä elämässään mahdollisimman itsenäisesti. Dokumentista kertovissa lehtijutuissa oli mainittu, että hän joutuu elättämään itsensä seksityöllä, koska hänen saamansa tuet eivät riitä vuokraan tai muuhun elämiseen. Näen itse kuitenkin dokumentin suurempana teemana läheisten ihmissuhteiden ja aidon välittämisen kaipuun.

Dokumentin katsomisen jälkeen  jäljelle jäi sekava joukko tunteita. Vahvin niistä oli tyrmistys.

Suomea mainostetaan hyvinvointivaltiona ja oikeudenmukaisuuden sekä tasa-arvon mallimaana. Onko tasa-arvoista todella se, että vammaiset ihmiset joutuvat taistelemaan heille kuuluvista oikeuksistaan kynsin ja hampain?

Kansaneläkelaitoksen täytettävät lomakkeet ovat useimmiten monimutkaisia ja niiden kylkeen pitää liittää joka vuosi ajantasainen lääkärinlausunto todisteeksi siitä, että ihmisen vammaisuus on pysyvä tila.

Vammaiset eivät välttämättä saa helpolla itselleen henkilökohtaista avustajaa. Jotkut kavereistani ovat kertoneet, että pahimmillaan henkilökohtaisten avustajien vaihtuvuus saattaa olla suuri.

Välillä saan itsekin huomata sen, että esimerkiksi ympäristön esteettömyys on erittäin kaukaa haettua. Pyörätuolilla kulkevan on mahdotonta päästä paikkoihin, joissa on portaita tai muita esteitä sujuvalle liikkumiselle. Mielestäni jokaiselle ihmiselle pitää turvata helppokulkuinen ympäristö. Esteettömällä ympäristöllä osoitetaan parhaiten, että jokainen ihminen otetaan huomioon.

Haluan myös korostaa, että valitettavasti vielä tänäkin päivänä osa vammaisista on eriarvoisessa asemassa esimerkiksi työelämään hakeutuessa. Marraskuussa MOT esitti dokumentin ”Kelvottomat vammaiset”, joka kertoi osittain työkykyisten joutumisesta työkyvyttömyyseläkkeelle tai kortistoon, vaikka he haluaisivat tehdä töitä.

MOT:n mukaan Suomen noin 220 000 vammaisesta vajaa puolet haluaisi antaa työelämälle oman panoksensa. Sen lisäksi VATES -säätiön tutkimuksen mukaan noin kolmanneksella vammaisista on joko erinomainen tai hyvä työkyky, mutta vajaalla 60 prosentilla heistä on todellisuudessa töitä.

Itseäni pelottaa tuleva työllistyminen, koska en tiedä, miten ihmiset tulevaisuudessa suhtautuvat vammaisuuteeni työelämässä. Koen itse olevani työkykyinen, mutta olenko tarpeeksi hyvä työntekijä yhteiskunnan ihmisten mielestä? Mielestäni myös vammaisille ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus päästä työelämään. Heiltä löytyisi varmasti motivaatiota ja halua olla työelämässä ja ansaita elantoa. Elämme valitettavasti suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa tärkeintä ovat työntekijöiden tehokkuus ja nopeus. Vaatimusten jalkoihin jäävät helposti hitaammat, mutta kunnianhimoiset työntekijät.

Minä haluan jokaiselle vammaiselle ihmiselle tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta heille kuuluvissa etuuksissa, esteettömässä ympäristössä ja työelämässä, jotta he voisivat elää mahdollisimman itsenäisesti ja menestyä elämässään. Kaikkein eniten haluan jokaisen vammaisen elämään välittäviä ihmisiä ja rakkautta, jotta he voisivat tuntea itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi.

Odotan sitä hetkeä, milloin yhteiskunta näkee vammaisten tasa-arvon niin kuin minä sen haluan nähdä.