Jennifer Stangerilla on myönnetty henkilökohtainen avustaja auttamaan arjessa ja opiskelussa. Arjessa apua tarvitaan ainakin kaupassa käynnissä ja pienen poikavauvan kanssa. Opiskelussa henkilökohtainen avustaja auttaa muuntamaan tarvittavan opiskelumateriaalin sopivaan muotoon. Naista auttaa myös opaskoira Vilkku. Kuva: Elina Laiho

Uutiset

"Unissani olen edelleen näkevä"

Elina Laiho

Turkulainen Jennifer Stanger on elänyt elämäänsä sekä näkevänä että sokeana. Hän menetti näkönsä asteittain ja 18-vuotiaana hän oli täysin sokea. Sokeutumisen syynä on 8-vuotiaana todettu harvinainen Stillin tauti, joka on lastenreumatyyppinen sairaus. Näön menettäminen oli aluksi järkytys, vaikka se oli koko ajan odotettavissa.

29-vuotias nainen muistaa jonkin verran ajasta, jolloin hän näki maailman.

”Muistan värit suunnilleen, mutta osa on tietysti unohtunut. Minun on vaikeaa esimerkiksi saada päähän selkeää mielikuvaa siitä, millainen väri mintunvihreä on. Ihmisetkin muistan vielä sen näköisinä kuin he tuolloin 11 vuotta sitten olivat”, Stanger kuvailee.

Näön menettämisestä huolimatta hän näkee paljon unia, joissa esiintyy todellisen näköisiä ihmisiä ja asioita.

”Unissani olen edelleen näkevä. Näen unissani epämääräisen näköisenä ihmiset, jotka olen tavannut vasta sokeutumiseni jälkeen. Ihmiset, jotka olen oikeasti nähnyt, esiintyvät unissani sen näköisinä kuin he aikoinaan olivat”, Stanger kertoo.

[metaslider id=14224]

“Ohjelmistojen yhteensopimattomuus vaikeuttaa työllistymistä”

Saksassa syntynyt Stanger on asunut elämänsä aikana niin Suomessa kuin ulkomailla. Hän päätyi lopulta Turun yliopistoon opiskelemaan englantia. Hänellä on tavoitteena valmistua kielenkääntäjäksi ja tulkiksi.

”Kääntäjänä haluaisin työskennellä joko viestintätehtävissä tai itsenäisenä kääntäjänä. Todennäköisesti kääntäisin lähinnä asiakirjoja, mutta haluaisin kääntää myös kauno- tai tietokirjallisuutta, Stanger kertoo.

Stangerin mukaan kääntäminen ei eroa prosessina näkevän ja sokean välillä. Ongelmaksi saattaa muodostua, että kääntämisessä käytettävät käännösmuistiohjelmat eivät toimi näkövammaisten apuvälineiden kanssa. Tietoteknisiä apuvälineitä ovat ainakin ruudunlukuohjelmat ja pistenäytöt.

”Sokean kääntäjän saattaa olla vaikeaa päästä käännöstoimistoon töihin, koska siellä yleensä edellytetään jonkin tietyn käännösmuistiohjelman käyttöä, joka pitää hankkia itse”, Stanger kertoo.

“Ajatellaan, että ääniohjausta ei oikeasti tarvita”

Äitiyslomalla oleva Stanger keskittyy tällä hetkellä arjen pyörittämiseen vauvan tahdin mukaisesti. Hän hoitaa poikaa välillä yksin miehen tehdessä vuorotöitä, laittaa ruokaa, siivoaa ja käy koiran kanssa lenkillä. Hänen elämäänsä kuuluu vahvasti myös lukeminen, opiskelu sekä luennoilla käyminen äitiysloman päätyttyä. Haasteellisinta arjessa on toisten ihmisten kohtaaminen.

”Haluaisin, että ihmiset näkisivät minussa muutakin kuin sen, että olen sokea. Ihmiset voisivat sivuuttaa asian ja heidän ei tarvitsisi varoa sanomisiaan seurassani. Olisi hyvä, jos ihmiset uskaltaisivat kysyä suoraan eivätkä toimisi vain omien oletusten varassa, jolloin väärinkäsityksiä syntyy helpommin”, Stanger sanoo.

Näkövammaisen on Stangerin mielestä suhteellisen helppoa liikkua Turussa, vaikka esteettömyydessä olisi parannettavaa. Haasteiksi hän mainitsee kauppojen ja liikkeiden mainoskyltit jalkakäytävällä, huonosti pysäköidyt polkupyörät sekä liikennevalot ja niiden ääniohjauksen puuttumisen. Ääniohjauksella tarkoitetaan piipittävää ääntä, joka on vihreän valon palaessa nopea ja punaisen valon aikana hidas.

”Olin kerran kertomassa ihmisille opaskoirista ja kävimme myös sen jälkeen lenkillä, jossa ihmiset seurasivat opaskoiran käyttäytymistä. Jäkärlässä tulimme liikennevaloihin, joissa ääniohjaus oli väärinpäin. Näkevä kaverini onneksi sanoi ajoissa, että valo on punainen. Ajatellaan, että kukaan ei ääniohjausta oikeasti tarvitse”, Stanger nauraa.

Stangerin ystäväpiiri koki täydellisen muutoksen sokeutumisen myötä. Hänellä on pari todella läheistä ystävää, mutta kavereita ja tuttuja löytyy enemmän.

”Vanhat lapsuudenystäväni jättäytyivät pois kokonaan. Silloin se tuntui todella ikävältä”, Stanger kertoo.

”Sokeuteni on ongelma muille”

Stanger kertoo, että hän on saanut kohdata sokeutensa vuoksi kanssaihmisiltä muun muassa sääliä, voivottelua, välinpitämättömyyttä ja jopa vihamielisyyttä.

”Vihamielisyys ilmenee useimmiten huuteluna. Vähän aikaa sitten eräs nainen huusi minulle ohi mennessään ”vitun sokea”, kun olin kävelemässä avustajani ja opaskoiran kanssa kauppaan. Ajattelin, että hyvää päivää vain hänellekin”, hän nauraa.

Stanger kertoo, että sokeita pidetään normaalia avuttomampina ja kuvitellaan, että näön puuttuminen rajoittaa elämää paljon enemmän kuin todellisuudessa. Normaali ja itsenäinen elämä on liian usein ihmetyksen aiheena.

”Pystyn tekemään ruokaa, siivoamaan ja hoitamaan vauvaa, vaikka koin rivien välistä neuvolan epäilleen sitä. Jotkut ihmiset ihmettelevät, että opiskelen ja harrastan muutakin kuin harjansidontaa, joka on tyypillinen näkövammaisten harrastus eikä siinä ole mitään vikaa. Vähemmän negatiivinen luulo on, että näkövammaiset olisivat todella musikaalisia. Itse en kuitenkaan ole musikaalinen”, Stanger sanoo nauraen.

Stangerin mukaan vammaisiin liittyvät ennakkoluulot ulottuvat myös työllistymiseen ja opiskeluun. Hänen mukaansa vammaiset ihmiset eivät työllisty tai pääse opiskelemaan niin helposti kuin vammattomat. Vammaisten ihmisten työllistymistä ja opiskelua voisi parantaa siten, että koulutuksen kautta tulevalla asiatiedolla kumotaan ennakkoluuloja ja saadaan tietoa menemään eteenpäin työnantajille.

”Ajatellaan, että vammainen ei olisi niin tehokas tai tuottava työntekijä kuin vammaton, mikä ei pidä paikkaansa. Opiskelemaan hakiessa on saatettu suoraan sanoa, että tämä ala ei sovellu vammaiselle. Ihmiset määrittelevät ulkopuolelta liikaa sitä, mikä tietylle henkilölle sopii ja mikä ei”, Stanger kertoo.

Stangerin mielestä julkisuudessa voisi olla enemmän asiaa vammaisuudesta.  Vammaiset itse voisivat olla aktiivisesti ajamassa asioitaan ja toimimaan kokemusasiantuntijoina.

”Vammaiset ovat vähemmistö, joka on jäänyt muiden vähemmistöjen jalkoihin ja on heikommassa asemassa. Meistä tiedetään vähemmän ja meitä on erittäin kirjava joukko.”, Stanger kuvailee.

Jennifer Stanger on kokenut onnistuneensa elämässään erityisesti opiskeluissa, vaikka hänen opintojen aloittamisensa viivästyi elämäntilanteensa takia. Hänen elämäänsä tuovat iloa pienet arkiset asiat.

”Perheeni eli mieheni ja poikani, ystäväni ja opaskoira Vilkku ovat tärkeimmät asiat elämässäni”, hän kertoo hymyillen.

[note color=”#d3d3d3″]

“Näkökulmia vammaisuudesta” on juttusarja, jossa neljä eri tavoin vammaista henkilöä pohtivat elämän käännekohtia, yhteiskunnan suhtautumista ja elämää rajoitteensa kanssa. Juttusarjassa yhdistyvät tunteet, kokemukset ja näkemykset yhdeksi kokonaisuudeksi.

[/note]