VR on vanhus valtion vaipoissa

[label style=”default”]Kolumni[/label] VR tuo mieleen seniilin kerrostalonaapurin. Aina ajan kanssa törmätessä sitä ajattelee, että onpa tuossa mukava herrasmies, mutta muuten vanhan konkarin tavat lähinnä ärsyttävät.

Jotta tämän arvokkaan mutta oikukkaan naapurin käytöstä voisi ymmärtää, on otettava yksi päivittäinen esimerkki. Tarina alkaa Helsingistä ja aivan VR:n lyhdynkantajien juurelta. Mittailin pääkaupunkimme anteeksiantavassa aamuhämärässä nukkuvan kaupungin sykettä. Koska aurinko ei ollut vielä edes kunnolla noussut, liikkeellä olivat ainoastaan lakaisuauto sekä minä ja rinkkani. Jossain kaukana miltei näköpiirin ulottumattomissa yön väsyttämä vartija veti viimeisiä henkosia aamutupakastaan.

Aamun seesteisyys seurasi minua juna-aikatauluille asti. Ensimmäinen yhteys Turkuun, mihin  minun piti astua, olikin jättänyt päärautatieaseman jo kello viisi. Olin myöhästynyt vain muutaman minuutin, ja seuraavan junan olisi määrä kulkea vasta seitsemältä.

Hetkinen. Missä kuuden juna? Miksi kahden tunnin tauko?

Nielin kiukun.

Vanhuksen toimille ei sovi huutaa. Monet eletyt vuodet rasittavat vanhuksen niveliä ja kuormittavat luita — pakostihan siinä liike rapistuu. Järkikään ei juokse loputtomiin. Kaipa vanhus voisi tosin rasvata itseään vetreämmäksi. Niin, tai toisaalta taas, kyllähän jokainen tietää, että rutiinien muuttaminen on sama kuin listautuisi saattohoitoon.

Vartija oli polttanut savukkeensa aikaa sitten, ja minä nousin tuohon seitsemän junaan. Tarkastelin lippuni hintaa: opiskelija, 18,20 euroa. Siis ruuhka-ajan hinta. Jos kerran on ruuhka, miksi kahden tunnin tauko?

Noh, vanhuksille on turha esittää kysymyksiä. Eivät he kuuntele – sepittävät vain tarinoita ja märehtivät pullaa.

Istun paikalleni. Avaan läppärini. Haluaisin katsoa yhden hauskan YouTube-videon, jonka ystäväni on aiemmin linkittänyt. Sitten muistan. Eihän se onnistu. Eihän valtion nettikiskoilla sovi mokomaa juutuuppia katsella. Menee nuoriso pilalle.

Sapettaa. Vanhukset. Kirottu VR-vanhus.

Nyt mietin jo muuttamista. Jättäisinkö VR-naapurini? Alkaisinko kaveerata ennemmin  alakerrassa asuvan nuorekkaamman tuttavuuden kanssa? Hänet tuntee nimellä Onnibus, ja hän on kuulemma hyvin reipas ja huomioonottava.

“Matkaliput, olkaa hyvä”, konduktööri rönsyilevällä bassollaan keskeyttää ajatukseni.

Kun kaivan lippua esiin, pieni määrä kolikoita putoaa taskustani. Iäkäs konduktööri kumartuu nostelemaan kolikoita. Autan. Hän katsoo silmiin ja hymyilee. Todellinen herrasmies, ajattelen. Kokemuksien tuomaa arvokkuutta kaiketi. Jotain viisautta hän kantaa sisällään, sen tiedän.

Tuo pieni kohtaaminen riittää. En mieti enää vaihtoa. Eihän ystävää, jollaiseksi myös naapuri lasketaan, jätetä.  Mies on kuin veturi — joskus sitä vain puksuttaa ojassa.

VR on juna valtion vaipoissa. Vaikka se joskus laskisi raiteilleen, ei suurta vahinkoa silti tule.

En minäkään suurta vahinkoa kärsinyt. Sain tarinan, ajattelen, kun samassa saavumme Turun asemalle. Olemme 15 minuuttia myöhässä aikataulusta.

No, sellaisia ne vanhukset ovat. Jäljessä aikaansa.