Kun nuoren aikuisen terveys horjahtaa, riittävätkö käsiparit ottamaan koppia? 

Olen toimittaja Katariina Räikkönen. Olen myös vammainen ja autisti ja olen asunut viimeiset viisi vuotta asumisyksikössä. Olen nähnyt, kuullut ja kokenut itse epäkohtia laitosmaisissa ympäristöissä kuten sairaalan osastoilla ja asumisyksiköissä. Olen pyöritellyt mielessäni termiä “laitosvalta”. Päätin ottaa selvää, mitä laitosvalta virallisesti tarkoittaa ja miten se näkyy ihmisten arjessa. 

Juristi Katja Koski Lex Gummerus -asianajotoimistosta kertoo, että laitosvalta on historiallinen käsite. Sillä tarkoitetaan aiemmin Suomessa vallinnutta käsitystä, jonka mukaan laitoksissa asuvien ihmisten perusoikeuksien rajoittamista on voitu perustella vain sillä, että henkilö asuu laitoksessa. Eli ihmisten perusoikeuksia ei tarvinnut kunnioittaa laitoksessa samalla tavalla kuin laitosten ulkopuolella. 

“Tämä kyseinen näkemys on Suomen valtiosääntöoikeudessa kumottu. Se ei silti tarkoita, etteikö laitosvallasta olisi käytännössä silti viitteitä laitoksissa”, Koski kertoo. Hän lisää, että laitoksissa perusoikeuksien rajoittamista perustellaan edelleen sillä, että laitoksissa on tietyt säännöt, vakiintuneet käytännöt ja että tietynlainen toiminta on vain tarkoituksenmukaista. “Mutta tällaista ei saisi silti ilmetä.” 

Minulle on omien kokemusten perusteella päivänselvää, että laitosvalta ei ole jäänyt historiaan. Vaikka tietysti tiedän, mitä olen kokenut ja minun on helppo uskoa ja ymmärtää myös vertaisteni kokemukset, on totta, että näitä tilanteita on hyvin vaikea todentaa. Usein näissä tapauksissa ei ole silminnäkijöitä ja lopulta on vain sana sanaa vastaan. 

Pyysin kahta laitosvaltaa kokenutta nuorta aikuista keskustelemaan aiheesta.

Mei Viitanen on 19-vuotias autistinen mielenterveyskuntoutuja ja neurovähemmistö-aktivisti Turusta. Hänen unelma-ammattinsa on sairaanhoitaja.

Maria Sillanmäki 22, asuu Turussa kumppaninsa ja kissansa kanssa. Hän on kiinnostunut vammaisaktivismista ja haluaisi tulevaisuudessa opiskella eläintenhoitajaksi. 

Meitä kaikkia yhdistää autismi ja erilaiset kokemukset laitosvallasta. Monen neurokirjolla olevan aikuisen tavoin meidän nuoruuttamme ovat varjostaneet vakavat mielenterveyden haasteet, tic-oireet ja toiminnalliset neurologiset häiriöt. 

Sillanmäen ja Viitasen kanssa keskustellessa käy ilmi, että vaikka asuisi tehostetun tuen asumisyksikössä, avun saaminen ei ole aina ollut taattu. 

Avun saanti on voinut riippua siitä, kuka on töissä. 

Puhumme siitä, kuinka vakavan, sairauteen liittyvän tilanteen, kuten kohtauksen sattuessa, avun saanti on täysin toisen ihmisen käsissä. Jos paikalla olevat ohjaajat päättävät hoitaa tilanteen huonosti, enempää apua ei saa.

“Siis jep!” Sillanmäki huudahtaa harmistuneena. Hänellä on paljon kokemusta siitä, että hän on jäänyt yksin kohtauksensa kanssa. 

“Pahimmillaan niin, että joku toinen asukas joutuu hoitamaan mun kohtauksen, mikä on niin monella tasolla väärin.” 

Mei Viitanen kertoo kokemuksestaan, että ohjaajan sairastuessa yksikössä on ollut liian vähän ohjaajia. Silloin hän tai muut asukkaat eivät välttämättä saa apua, koska siihen ei ole resursseja. 

“Resurssipula tuntuu aina olevan se kynnys siinä”, Maria Sillanmäki toteaa. 

Olemme kaikki törmänneet tilanteisiin, joissa toimitaan väärin tai joissa ihminen jää ilman tarvitsemaansa apua vähäisistä resursseista johtuen.

Kysyin juristi Katja Koskelta, onko vammaisen ihmisen mahdollista puuttua epäoikeudenmukaisuuteen, jos hänelle perustellaan, ettei auttamiseen yksinkertaisesti ole resursseja, kuten riittävästi työntekijöitä. 

Koski vastaa, että tällaisessa tilanteessa kannattaa alkaa käyttää oikeusturvakeinoja, koska resurssien puute ei ole hyväksyttävä syy. “Kyllä pitää olla varattuna tarpeeksi resursseja”, Koski tiivistää. 

Asialla on toinenkin puoli. Hoitoalan ammattilaiset kokevat työssään väkivaltaa ja sen uhkaa. Laitosvallan ilmiöön tutustuessani luin Tiina Sihdon ja Paula Vasaran tietokirjan Hoivan pimeä puoli. Kirjassa kerrotaan Albert Banerjeen tutkimusryhmän tutkimuksesta. Siinä hoivatyön organisoinnilla ja sen taloudellisilla, poliittisilla ja yhteiskunnallisilla ehdoilla arvellaan olevan vaikutusta hoivatyöntekijöiden todennäköisyyteen joutua pahoinpidellyksi työssään. Eli suuremmat työmäärät olivat yhteydessä työntekijöiden suurempaan todennäköisyyteen joutua pahoinpidellyksi ja kokea henkistä ja fyysistä uupumusta hoitotyössään.

Banerjeen ja kumppanien mukaan rakenteellisesta väkivallasta on kyse silloin, kun hoivatyö on organisoitu ja resursoitu tavalla, jossa työtä on mahdotonta tehdä eettisesti kestävästi. Tällainen väkivalta ei välttämättä ilmene suorana fyysisenä tai verbaalisena pahoinpitelynä, vaan se vahingoittaa niin hoivan tarvitsijoita kuin hoitajia epäsuorasti. 

“Hoivan tarvitsijan näkökulmasta kiire puolestaan voi merkitä sitä, ettei hänen emotionaalisia ja muita tarpeitaan huomioida, vaan että hoitamisessa korostuu mekaaninen suorite, esimerkiksi vaipanvaihto”, kirjassa todetaan. 

“Hoivatyöstä tulee siis hankalaa, kun sitä tehdään kohtuuttomassa aikapaineessa.” 

Katja Koski kokee, että jos hoitotyötä arvostettaisiin enemmän ja siitä maksettaisiin hyvää palkkaa, hoitoalan koulutuksiin hakeutuisi enemmän ihmisiä. Hakijoista saataisiin jo alkuhaastattelujen perusteella karsittua pois sellaista työvoimaa, jolle ala ei välttämättä ole oikea. 

“Tätä kautta saisimme hoitoalalle hyvää, ammattitaitoista henkilökuntaa, joka palkkauksen myötä sitoutuisi työhön enemmän ja haluaisi pysyä alalla”, Koski arvelee. 

Kysyn Maria Sillanmäeltä, mitä ajatuksia sana ”laitosvalta” herättää. ”Vihaa, katkeruutta, traumoja”, hän listaa. Valitettavasti samaistun hänen vastaukseensa. Myös Mei Viitaselle laitosvalta-termistä tulee mieleen traumoja. 

Kysyn kokevatko he, että heidät otetaan tosissaan, kun he kertovat tai puhuvat laitosvaltaan liittyvistä kokemuksista tai traumoista. Sillanmäki toteaa, että vain saman kokeneet ymmärtävät. Viitanen yhtyy hänen sanoihinsa. 

Jos laitosvallasta selittää jollekin, joka ei asu missään yksikössä, ihminen helposti ajattelee, miten me kehtaamme valittaa, kun sentään saamme apua. 

Kaikki maailman ihmiset tarvitsevat toisten ihmisten apua useassa eri elämänvaiheessa. Jokainen meistä on elämänsä aikana avuton lapsi ja monesta meistä tulee enemmän tai vähemmän apua tarvitseva vanhus. Harva on nykymaailmassa täysin omavarainen erakko. Lähes jokainen meistä sairastuu elämänsä aikana. 

Jos muiden ihmisten apua tarvitsee nuorena aikuisena arjen perusasioihin esimerkiksi mielenterveysongelmien tai vammaisuuden takia, siihen tuntuu liittyvän stigmaa. 

Usein törmään ajatukseen, että jos ihminen tarvitsee apua epätavallisessa iässä ja epätavallisista syistä, eli hän ei sovi kyvykkyysnormiin, hänen täytyy hyväksyä kaikki kohtelu. 

”Olla kiitollinen ihan kaikesta”, Maria Sillanmäki lisää huokaisten. 

Lähteenä käytetty teosta Hoivan pimeä puoli. Tiina Sihto ja Paula Vasara (toim.), Gaudeamus 2023.

Kuuntele myös: Tuetusti asuvat nuoret kokevat yhä laitosvaltaa – Tutka