Kuka uskaltaisi puhua jalkapallosta ja rahasta?

Urheilujournalismi on minulle täysin uusi maailma. Halusin tehdä juttusarjan jalkapallosta osittain siitä syystä, että suhtaudun urheilusta uutisointiin asenteellisesti. Tuloksia julkaisemaan on kehitetty robotteja, jotka kertovat lopputuleman maalailematta mielikuvia tai kuvaamatta tunteita. Kentällä olevat journalistit taas eivät uskalla uutisoida vaikeita asioita, sillä leikkikenttä on pieni ja uran kannalta on parempi olla jokaisen kaveri.

Juttuaiheita urheilumaailmasta kuitenkin löytyy myös tulosten ja henkilökuvien lisäksi. Juttusarjaan tekemieni haastattelujen yhteydessä, kahvipöytäkeskusteluissa sekä sähköisillä foorumeilla jalkapallon rahoitus on noussut esille yhä uudestaan. Välillä sormi osoittaa Palloliittoa ja sen raskasta hallintoa, toisinaan taas kaikkensa jääkiekkoon panostavia kuntia sekä seuroja, jotka haalivat riveihinsä kaikki lähialueen juniorit, jotta seuran toimintaa saadaan pyöritettyä.

Tein soittokierroksen osaan Veikkausliigassa toimivista seuroista ja näiden juniorikasvattamoihin. En saanut ketään myöntämään, että juuri heidän seurassaan suomalaisen jalkapallon rahoitusmalli olisi johtanut tilanteeseen, jossa on etsittävä riveihinsä pelaajia, joiden tason kannalta olisi parempi harrastaa lajia toisaalla. Kaikki eivät kuitenkaan kieltäneet ongelman olemassaoloa. Erään haastateltavan reaktio herätti tunteen, että kysymys osui arkaan paikkaan.

Jotain jalkapallon rahoituksessa on pielessä. Ongelman ytimen löytäminen vaatii kuitenkin laajoja verkostoja. On ymmärrettävää, että urheiluun panostanut journalisti ei halua polttaa siltojaan tuodakseen ongelmat esille eikä ulkopuolelta tulevalle kerrota. Lahden skandaalin paljastivat vuonna 2001 muut kuin urheilutoimittajat.

Vuodelta 2016 olevan tiedon mukaan Suomessa jalkapallon harrastajia on lähemmäs 140 000 ja määrä on kasvussa. Monelle lapselle ja nuorelle jalkapallo on pakopaikka, elämän tärkein asia tai se juttu, mikä estää syrjäytymisen. Etenkin näitä nuorimpia harrastajia ajatellen ongelmista on uskallettava puhua.

Suomalainen jalkapallo on murroksessa ja edellytykset lajin harrastamiselle ovat parantuneet huimasti. Vasta vuonna 2001 Paimioon saatiin Suomen ensimmäinen tekonurmi. Muistan sen fiiliksen, kun jalkapalloa pääsi pelaamaan pehmeälle kentälle loppuun kuluneen aidon nurmen sijasta. Samalla, kun seurojen toimintaa selkeytetään ja kannustetaan profiloitumaan sekä panostamaan seurayhteistyöhön, on äärimmäisen tärkeää nostaa myös rahoitukseen liittyvät epäkohdat esille. Vastuu tästä on seuratoimijoilla ja meillä toimittajilla.