[alert color=”light”]Se paikka, jossa olet nauranut ja itkenyt – jossa olet katkaissut jalkasi ja juonut maailman parhaan aamukahvin. Se paikka, joka on ikuisesti osa sinua.
Puolalan koulu oli tavallinen vuonna 1888 rakennettu turkulainen opinahjo. Se oli kansainvälinen, piti musiikista ja osasi puhua monella kielellä.
Pirkko Koskela oli puolestaan tavallinen vuonna 1955 syntynyt tyttö Virolahdelta. Utelias nuori nainen oli opiskellut biologian ja maantieteen opettajaksi Helsingin yliopistossa.
Vuoden 1984 syksyllä he tapasivat.
”Valitsin tämän koulun, koska tiesin sen olevan lähellä kauppatoria. Kun lopulta näin rakennuksen kunnolla, niin leukani loksahti. Ajattelin, että saisinko ihan totta opettaa näin hienossa paikassa”, Koskela kertaa Puolalan koulun varastohuoneessa.
Vuoden 1984 syksystä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia muistoja. Pian yhteinen taipale kuitenkin päättyy – Koskela jää puolentoista vuoden kuluttua eläkkeelle.
”Minun paikkani”- juttusarjan ensimmäinen osa sukeltaa siteeseen, joka syntyy opettajan ja opinahjon välille.
[vimeo id=”78334160″ width=”600″ height=”337″ /]
Tuoreimmat
-
“En mä vaihtais päivääkään” – Ville Runolan ura päättyi TuTon treeneissä
-
Pakkaset suojaavat luontoa – Niiden väheneminen mahdollistaa uusien tuholaisten ja tautien leviämisen
-
Öissä töissä: Yrittäjä toivoisi taksialalle tiukempaa sääntelyä, mutta ratkaisukeskeistä asennetta
-
Pimeys taiteessa ei vaadi pimeyttä mielessä
-
"Minun on pakko olla vahva, kun mitään muuta ei ole tehtävissä”
-
Kuukautiskierron vaikutuksista urheiluun on vain vähän tutkimustietoa
-
Kuluttajalla on oikeus tunnistaa vaikuttajamarkkinointi
-
Tekoälyn käytön rajat: huijaamista vai helpottamista
-
Alkuinnostuksen jälkeen kuntosali testaa tahdonvoiman – aina ei tarvitse nauttia itse suorituksesta
-
Pikkulaskiainen toteutetaan yli 120 vapaaehtoisen voimin