[alert color=”light”]Se paikka, jossa olet nauranut ja itkenyt – jossa olet katkaissut jalkasi ja juonut maailman parhaan aamukahvin. Se paikka, joka on ikuisesti osa sinua.
Puolalan koulu oli tavallinen vuonna 1888 rakennettu turkulainen opinahjo. Se oli kansainvälinen, piti musiikista ja osasi puhua monella kielellä.
Pirkko Koskela oli puolestaan tavallinen vuonna 1955 syntynyt tyttö Virolahdelta. Utelias nuori nainen oli opiskellut biologian ja maantieteen opettajaksi Helsingin yliopistossa.
Vuoden 1984 syksyllä he tapasivat.
”Valitsin tämän koulun, koska tiesin sen olevan lähellä kauppatoria. Kun lopulta näin rakennuksen kunnolla, niin leukani loksahti. Ajattelin, että saisinko ihan totta opettaa näin hienossa paikassa”, Koskela kertaa Puolalan koulun varastohuoneessa.
Vuoden 1984 syksystä on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta. Matkan varrelle on mahtunut lukemattomia muistoja. Pian yhteinen taipale kuitenkin päättyy – Koskela jää puolentoista vuoden kuluttua eläkkeelle.
”Minun paikkani”- juttusarjan ensimmäinen osa sukeltaa siteeseen, joka syntyy opettajan ja opinahjon välille.
[vimeo id=”78334160″ width=”600″ height=”337″ /]
Tuoreimmat
-
Yhteisöllisyyttä somesta – enemmän kuin vain kontenttia?
-
Kauhuhahmot viehättävät romanttisesti myös huvipuistossa
-
Turun tuomiokirkon alla on kymmeniä hautoja, joiden säilyvyys ei ole itsestäänselvyys
-
Pukeutuminen on paljon muutakin kuin tyylitajua – työelämässä se heijastaa uskottavuutta, hyvinvointia ja yhteiskunnan odotuksia
-
Sosiaalinen media antaa malleja sukupuolirooleista – miten niihin pitäisi suhtautua?
-
Miten Hyrox eroaa Crossfitista – toimittaja testaa
-
Kasvihuonekierrokset johdattavat tieteen pariin tarinoiden kautta
-
Yrittäjä odottaa kauhulla Kauppahallin muuttoa – evakossa ollaan pahimmillaan viisi vuotta
-
Digitaalinen identiteettilompakko tuo EU-kansalaisen henkilöllisyyden puhelimeen
-
Tavoitteena palkattomien harjoitteluiden kieltäminen – "tapa hyväksikäyttää nuoria työmarkkinoilla"