Lapsuuden mielenterveysongelmat johtivat Annen vuosien huumekoukkuun: ”Kuvittelin aina voittavani addiktion”

Anne esiintyy jutussa vain etunimellään aiheen arkaluonteisuuden vuoksi.

Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva 55-vuotias Anne lopetti huumeiden käytön kaksi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli kuluttanut yli 20 vuotta elämästään käyttäen amfetamiinia ja muita päihteitä, kärsien välillä päihdepsykooseista.

Annesta huumeiden parissa vietetyt vuodet ovat hukkaan heitettyä aikaa.  

”Mä olen oman elämäni pohjia vetänyt useasti. Lasten huostaanotto oli aika iso pohja, mutta siitä huolimatta käyttö jatkui”, Anne kertoo.

Nimettömät Narkomaanit -vertaistukiryhmässä käytettävä lause ’yksi annos on liikaa ja tuhat liian vähän’ kuvastaa hänen mielestään hyvin addiktin mielenmaisemaa.

”Ei sitä addiktina mieti ottamisen jälkeen, että tämä nyt oli tässä, nyt sain tyydytettyä himoni”, hän sanoo.

Ahdistus

Jo 10–11-vuotiaan Annen elämää hallitsi jatkuva ahdistus ja häpeä. Jos hän ei suorittaisi jatkuvasti tiettyjä rituaaleja, perheenjäsenille tapahtuisi jotain pahaa. Pahimmillaan toimintojen tekemiseen meni päivästä tunteja. Kodin ulkopuolella Annen olo helpottui, kun hän ei joutunut koko ajan pitämään perheenjäseniään hengissä.

”Tajusin järjellä ajateltuna, ettei näillä teoilla ole mitään merkitystä. Mutta niiden toimintojen tekeminen auttoi mua aina hetkeksi ahdistuksen kasvaessa liian suureksi.”

Oireiden jatkuttua pari vuotta Anne uskalsi lopulta puhua niistä äidilleen, joka etsi hänelle apua. Kasvatusneuvolassa oireista ääneen sanominen sai varhaisteini-ikäisen tytön tuntemaan itsensä hulluksi. Neuvolaan matkustettiin isän autossa takkiin piiloutuneena, ettei kukaan vain näkisi. Tuolloin oireet nimettiin pakkoajatuksiksi ja -teoiksi. Nykyisin diagnoosi kantaa nimeä OCD eli pakko-oireinen häiriö.

 Anne ei osaa tänäkään päivänä sanoa, mistä hänen kokemansa suuri ahdistus kumpuaa. Hän kuitenkin uskoo päihteidenkäytön alkaneen yrityksestä parantaa pahaa oloa.

Aggressio

Ensimmäisiä alkoholikokeiluja Annella oli yläasteiässä. Myöhemmin hän alkoi polttamaan poikaystävän kanssa hasista. Päihtymystila auttoi pakko-oireisiin ja vei kauemmas ahdistavista ajatuksista. Baari-iässä alkoholinkäyttöön tuli selkeä muutos. 

”Vedin aina ihan hirveät koomakännit ja aloin aukomaan päätä kaikille. En ole sellainen ollenkaan perusluonteeltani, mutta pinnan alla oli jotain tukahdutettua, joka purkautui juodessa”, Anne kertoo.

Viimeisenä lukiovuonna Anne ei käynyt enää juurikaan koulussa. Kirjoituksista hän pääsi läpi, mutta jatkosuunnitelmat puuttuivat. Hän päätyi työskentelemään eri vuokrafirmojen kautta, viikonloput menivät juhliessa.  

Annen vanhemmat eivät itse juoneet tippaakaan alkoholia, joten heidän oli vaikeaa ymmärtää edes pientä alkoholinkäyttöä. Tyttärestään he olivat ymmärrettävästi huolissaan.

Anne meni lopulta kolme vuotta kestäneeseen psykoterapiaan.

”Ennen sitä oli ollut hyvin vaikea kausi. Olin yrittänyt paikkakunnanvaihdosta lähtemällä opiskelemaan toisaalle. Päihteitä ei kyllä voi juosta karkuun; aina löytyy niiden käyttämiseen sopivaa seuraa. Minut erotettiin koulusta, kun jäin kiinni pilven poltosta”, hän muistelee.

Terapiassa Annelle diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö, joka antoi selityksen hänen kokemilleen tunteille.

”Mulla on koko ajan sellainen tyhjyyden tunne ja sisäinen yksinäisyys. Koen hyvin herkästi, että onko mut nyt hylätty.”

Rakkaus

Terapiavuosien aikana Anne tapasi tulevan aviomiehensä, jonka kanssa hän sai kaksi tytärtä. Äidiksi hän tuli ensimmäistä kertaa 24-vuotiaana ja toisen kerran vajaat kolme vuotta myöhemmin. Arki koostui tavallisesta, hyvästä perhe-elämästä.

”Ex-mieheni ei ollut koskaan käyttänyt mitään huumeita. Meidän rentoutumiskeinomme oli maltillista alkoholinkäyttöä, joka tosin alkoi myöhemmin lähteä minulta käsistä.”

Kotiäitinä ollut Anne alkoi opiskelemaan lähihoitajaksi nuoremman tyttären ollessa parivuotias. Hän suuntautui lasten ja nuorten hoitotyöhön ja työskenteli opintojen jälkeen päiväkodissa.

”Tykkäsin työskennellä lasten kanssa. Siinä vaiheessa alkoholi oli kuitenkin muodostunut taas ongelmaksi.”

Yhtenä päivänä Anne tuli töihin pitkään jatkuneen illan jälkeen. Hän oli edelleen osittain päihtynyt ja nukahti lastenhoitohuoneeseen. Potkut tulivat, ja työ jäi Annen ainoaksi pidemmäksi työsuhteeksi.

Annen ja hänen miehensä avioliitossa tuli ongelmia, ja lopulta he päättivät erota. Anne päätyi myös ensimmäistä kertaa hoitoon alkoholismin takia.

Hoidossa ollessaan hän tutustui huumetaustaisiin ihmisiin. Pois päästyään hän palasi vanhan harrastuksensa eli polttelun pariin, hasis vaihtui vain kannabikseen. Pian amfetamiinin piikittäminen tuli mukaan kuvioihin.

”Rakastuin aivan täysin sen antamaan olotilaan. Kävin sen takia hyvällä tavalla kierroksilla ja sain asioita aikaiseksi. Se ei myöskään aiheuttanut samanlaista aggressiivisuutta kuin alkoholi”, Anne kuvailee.

Amfetamiinin käyttö lisääntyi nopeasti. Hän kuvitteli löytäneensä ihmeaineen, jolla huolet katoaisivat pois.

Katumus

Eron jälkeen Anne oli toivonut lastensa yksinhuoltajuutta. Hän kärsi toistuvista masennusjaksoista ja sai tukiperheen avuksi tuolloin ala-asteikäisten tyttäriensä hoitoon.

Sosiaalitoimessa oli havaittu Annen lääkitsevän itseään muullakin kuin vain masennuslääkkeillä, ja lasten huostaanotolla varoiteltiin. Annen oli kuitenkin vaikeaa ottaa varoituksia tosissaan.

Annen huumeidenkäyttö jatkui, ja lopulta lapset päätyivät asumaan kokonaan tukiperheeseensä.

”Muistan, kun sain ensimmäisen lapseni, ja olin siihen mennessä mielestäni pilannut monia asioita. Silloin ajattelin, että tätä en mokaa. Mutta mokasin senkin. Ja kyse oli sentään pienistä lapsista.”

Tyttärien huostaanotto kesti muutaman vuoden, minkä aikana Anne sai tavata heitä. Tuona aikana Anne meni ensimmäistä kertaa päihdehoitoon huumeiden takia. Hänellä oli hoidosta kova kiire pois, sillä hän ikävöi paljon lapsiaan ja silloista miesystäväänsä.

”Mulla on aina ollut hirveä kiire saada kaikki valmiiksi, etten ole antanut itselleni aikaa. Se raittius ei sitten kestänytkään kovin kauaa.”

Annen päästyä hoidosta hänen kaverinsa tuli käymään kylässä. Kaveri tarjosi huumeita, ja Anne otti. Hoidossa käytetty aika unohtui ja sama pyörä alkoi taas pyöriä.

Addiktio

Annen huumeiden käyttö ei ollut jokapäiväistä. Välillä hänellä oli pidempiä käyttöjaksoja ja toisinaan hän tuli toimeen vähemmällä. Huumeet kuitenkin pyörivät jatkuvasti ajatuksissa.

”Mä kuvittelin aina voittavani addiktion. Päätin aina, etten vaikka kahteen viikkoon ota piriä, mutta sitten siinä välissä tuli käytettyä muita aineita kuten kannabista, lakkaa tai ekstaasia. Se oli jatkuvasti sellaista pelailua käytön kanssa, että koetin vain hillitä itseäni.”

Vuosien varrella addiktio syveni ja elämä muuttui entistä kaoottisemmaksi. Anne joutui viimeisimpien käyttövuosien aikana parikymmentä kertaa amfetamiinista johtuvaan päihdepsykoosiin. Näissä tilanteissa usein ohikulkijat soittivat hätänumeroon Annen sekavan tai aggressiivisen käytöksen takia ja ambulanssi vei hänet hoitoon.

Vanhempi tytär on myöhemmin kertonut äitiinsä kohdistuneesta huolesta. Hänen mukaansa Anne eli viimeisien päihteidenkäyttövuosien aikana yhteiskunnan ulkopuolella. Tytär ei saanut yhteyttä Anneen, jolla ei ollut puhelinta, saati asuntoa. Hän teki äidistään huoli-ilmoituksia ja oli yhteydessä poliisiin.

Anne ei omien sanojensa mukaan ole itse aina ymmärtänyt, miten vakavissa tilanteissa on elämässään ollut. Myöhemmin hän löysikin lääkärinpapereista sanan ’sairaudentunnoton’.

Katko

Anne meni vuosien aikana useamman kerran katkolle.

”Mä piinasin itseäni pitkään, että miksi en raitistunut ensimmäisillä hoitokerroilla. ’Miksi’ on kuitenkin aika tyhjä kysymys maailmassa”, Anne sanoo.

Annen onkin vaikea sanoa, miksi hän pääsi huumeista irti juuri kaksi vuotta sitten. Takana oli jaksoja suljetulla osastolla päihdepsykoosien takia, asunto oli myös mennyt hetkeksi alta ja hän punkkasi miesystävänsä kotona.

Anne kävi läpi peräkkäin kaksi eri hoitojaksoa. Sieltä päästyään väliaikaisasunnon lattialla olevalla patjalla hän laski, kuinka monta päivää oli ollut ilman päihteitä.

Kului ensimmäinen vuosi, jonka aikana masennus uusiutui jälleen. Tuli maksettaviksi sakkorankaistuksia ja vahingonkorvauksia tapauksista, joissa Anne oli huumeiden vaikutuksen alaisena uhannut väkivallalla. Hän tapasi viikoittain Rikoksettoman elämän tukisäätiön työntekijää, jonka antama tuki oli Annelle korvaamatonta.

Toisena päihteettömänä vuotena Anne päätyi A-klinikkasäätiön vapaaehtoiseksi työtekijäksi. Säätiön katupartiot kohtaavat kaduilla kodittomia ja päihteidenkäyttäjiä tarjoten apuaan. Annelle ryhmässä oleminen ja merkityksellisen työn tekeminen tuki hänen kuntoutumistaan.

”Haluan olla ihminen ihmiselle. Mulle on luonnollista jutella ihmisille, joilla on samanlaisia haasteita mitä mulla on ollut.”

Myöhemmin Annelle tarjottiin paikkaa ohjaajana A-klinikkasäätiön vertaiskahvilassa Osiksessa Helsingissä, jossa hän työskentelee tällä hetkellä parina päivänä viikossa. Vuoden lopussa tulee päätökseen myös kokemusasiantuntijakoulutus.

Opetus

Anne on miettinyt, onko päihteiden parissa vietetyillä vuosilla jotain opetusta. Vastausta hän ei ole vielä löytänyt.

”Se mihin se johti, niin sain muiden ihmisten avulla pysäytettyä kuolemaan johtavan sairauden, joka addiktio on. En tiedä, olisinko myöskään päätynyt tekemään vapaaehtoistyötä ilman omia kokemuksiani.”

Viisivuotissuunnitelmaa Annella ei ole, mutta tällä hetkellä hänelle riittää, että saa viettää aikaansa lastensa ja lapsenlapsensa kanssa.

”Tyttäret ovat antaneet mulle anteeksi ja ovat ylpeitä musta. Sitä on välillä vaikeaa vastaanottaa. On vaikeaa olla ylpeä itsestä. Oli myös aika, kun nuorempi tytär ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani.”

Masennuksen ja ahdistuksen kanssa Annella on edelleen haasteita, mutta tulee niiden kanssa toimeen.

”En ole saavuttanut täydellistä mielenrauhaa, mutta onko kenelläkään ihmisellä sellaista”, hän pohtii.