Pukusuunnittelijan piti tehdä kaupallista muotia, mutta teatteri vei mennessään

Teatterinäytelmä vaatii monenlaisia osaajia. Pukusuunnittelija Tuomas Lampinen ei osannut arvata päätyvänsä juuri teatterin puvustamoon. Hän on työskennellyt Turun kaupunginteatterissa kaikkiaan kohta 20 vuotta. 

Lampinen tuli ensimmäisen kerran Turun kaupunginteatteriin freelancer-keikalle. Sen jälkeen hän sai kaksi vuoden kestänyttä pukusuunnittelijan pestiä, jotka hän teki Helsingistä käsin. Kahden vuoden jälkeen vuonna 2008 hänet vakinaistettiin.  

“Ajattelin vain tulla piipahtamaan, mutta täällä on ollut hauskaa ja töitä on riittänyt. Meillä on hyvä meininki talossa ja täällä on kiva tehdä töitä”, Lampinen kertoo. 

Lampiselle mieleenpainuvin projekti on ollut vuonna 2010 esitetty Anna Karenina -näytelmä, jossa Krista Kosonen oli pääroolissa. Projekti oli Lampisen mukaan yhtä hullunmyllyä. Näytelmästä tuli kuitenkin todella hyvä. Näytelmän ohjasi ukrainalainen Andrij Zholdak.  

Lampinen nostaa vaaterekiltä Krista Kososen luistelukohtauksessa käyttämän takin ja kertoo, että 15 vuotta sitten asuun käytettiin vielä kettua.  

“Tärkeitä projekteja on monia, mutta tärkeimmältä tuntuu aina hetkellisesti se projekti, joka on juuri työn alla. Jo tehdyt työt unohtuvat siksi aikaa”, Lampinen avaa. 

Kaupallinen muoti jäi kakkoseksi

Lampinen harrasti nuorempana vuoden verran teatteria Mikkelissä, josta on kotoisin. Tuolloin näytelmää lähdettiin esittämään jopa Prahaan, joka oli Lampiselle mieleenpainuva kokemus.  

“Seuraavana vuonna tehtiin musikaali, mutta en ole laulajaihminen ja teatteri jäi”, Lampinen kertoo. 

Lampinen opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vaatesuunnittelua. Silloin kaupallinen muoti kiinnosti häntä ehdottomasti eniten. Kesken opintojen hän kuuli avustajan paikasta Takomo-teatterilla Helsingissä. Lampinen meni avustamaan teatterille opiskelun ohessa ja tutustui siellä ohjaaja Juha Siltaseen. Siltasen kanssa yhteistyö sujui ja hän pyysi Lampista seuraavaan projektiin pukusuunnittelijaksi. Projekteissa hän tutustui alan ihmisiin ja päätyminen teatteripuolelle tapahtui huomaamatta. 

“Siinä vaiheessa kaupallinen muoti jäi aivan tyystin”, Lampinen naurahtaa. 

Hän kertoo olevansa yhä kiinnostunut kaupallisesta muodista ja seuraa sitä aktiivisesti. Hän kokee kuitenkin, että nykyinen työ on monipuolisempaa, sillä jokainen projekti on erilainen.

Lampinen tekee kolme ensi-iltaa vuodessa

Uusien asujen suunnittelu alkaa suunnilleen vuosi ennen ensi-iltaa. Työ lähtee liikkeelle näytelmätekstin lukemisella, jonka jälkeen Lampinen keskustelee ohjaajan ja lavastajan kanssa, millaista maailmaa he alkavat tehdä näytelmään. Sen jälkeen Lampinen kerää valtavan referenssikuva-arsenaalin, jota alkaa pikkuhiljaa tiivistämään. 

Seuraava vaihe on miettiä yksittäisiä hahmoja ja niiden vaatetusta. Vaihtoehtoina on joko tehdä vaatteet itse, käyttää varastoa tai ostaa uusia. Jos näytelmä sijoittuu nykyhetkeen, vaatteita käytetään varastosta tai ostetaan usein nettikaupoista.  

“Tulevaan Mahagonny-oopperaan tehdään kaikki vaatteet. Oopperassa on iloluontoisia naisia, joille tehdään kurvikuningattarien kropat. Karikatyyriasussa on mukavampi esiintyä, varsinkin kun näyttämöllä on oopperalaulajia, eikä näyttelijöitä”, Lampinen kertoo. 

Kun vaatteita tehdään tai hankitaan, näyttelijöiden tulee myös sovittaa asuja. Harjoitusten alkaessa kokeillaan, pystyykö asuilla tekemään kaikki tarvittavat liikkeet. Pari viikkoa ennen ensi-iltaa tehdään viimeiset viilaukset pukuihin, kun ne nähdään lavalla esimerkiksi valojen kanssa. 

Tällä hetkellä Lampinen kerää materiaalia yhteen tulevaan näytelmään ja toisen näytelmätekstiä hän lukee. Töitä on eri näytelmiin päällekkäin. Hänen työnsä yhden näytelmän parissa päättyy aina ensi-iltaan. Lampisella on noin kolme ensi-iltaa vuodessa.  

Hänen kanssaan töitä tekee puvuston esihenkilö, kaksi pukijaa ja viisi ompelijaa. Lampisen tavoitteena on pitää into uuden luomiseen ja löytämiseen.  

“Haluan tuoda tuttuihinkin näytelmiin oman näkökulmani”, hän lisää.