Pimeys taiteessa ei vaadi pimeyttä mielessä

Tutka syventyy -sarjassa toimittaja keskittyy yhteen aiheeseen kolmesta eri näkökulmasta.

”Eivätpä dekkaristit millään lailla kukoista rikollistilastoissa”, toteaa Hannu Lauerma, TYKS oikeuspsykiatrian ylilääkäri, psykiatrisen vankisairaalan asiantuntijaylilääkäri sekä Turun yliopiston työelämäprofessori ja dosentti.

Hän kertoo, että ihmisyyteen kuuluu kyky ajatella ja jopa suunnitella väkivaltaa. Se ei silti yksinään tarkoita, että ihminen todellisuudessa harjoittaisi sitä tai olisi erityisen aggressiivinen muita kohtaan. Aggressiopotentiaalin vastavoimina toimivat kyky sitoutumiseen, myötätuntoon, solidaarisuuteen, rakkauteen ja jossakin määrin jopa altruistisuuteen, eli kykyyn uhrautua toisen puolesta.

Usein jo mielikuvitus itsessään erottaa luovan työn tekijän ihmisestä, joka toteuttaa väkivaltaisuuksia. Kirjailija pystyy kuvittelemaan tekojaan tekevän sarjamurhaajan. Sen sijaan impulssiensa varassa toimiva väkivallantekijä voi olla kykenemätön luomaan mielikuvia siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Osa arkisista väkivallantekijöistä päätyy esimerkiksi perheväkivaltaan. Lauerma kuvailee sitä ”banaaliksi ja tympeäksi”.

”Osa heistä on sellaisia, että heillä ei ole oikein kykyä ajatella niitä asioita.”

Toki on olemassa myös ihmisiä, jotka miettivät väkivaltaisia ajatuksia pakonomaisesti ja suorastaan mässäilevät niillä. Se on Lauerman mukaan vaaran merkki. Väkivallan pakonomaisella ajattelulla ei kuitenkaan ole tekemistä luovan työn kanssa.

Turvallista ja hallittua pelkoa

Lauerma kertoo, että suurella osalla ihmisistä on taipumus viehättyä kammottavuuksien lukemisesta tai katsomisesta. Kauhun parissa viihtyminen on hallittua, sillä erityisesti kirjojen kohdalla lukemisen voi keskeyttää, jos jokin tuntuu liian pahalta. Ihmisillä on myös erilaisia suodattimia, ja on henkilökohtaista, minkä verran kauheuksia kukakin kestää.

Lauerma kuvaa, että kauhuelokuvia katsottaessa tapahtuu tietoistakin regressiota. Elokuvaa katsotaan ikään kuin se olisi totta, mutta samalla katsoja kuitenkin tietää, että tapahtumat ovat näyteltyjä, eikä valkokankaalla kukaan kuole oikeasti. Tavallaan voisi siis todeta, että luova kauhu on turvallinen tapa kokea esimerkiksi pelon tunteita.

Kiehtova kauhu

Myös kirjailija Akseli Heikkilä nostaa esiin kauhun roolin pelkojen kuvaamisessa. Maailmassa on pahuutta, joten on rehellistä myös kuvata sitä kauhun keinoin. Toisaalta monet pelot ovat irrationaalisia, joten kauhu on hyvä väline niiden kuvaamiseen erityisesti yliluonnollisella tasolla.

Heikkilä kertoo kauhun kiehtoneen häntä jo pienestä asti. Erityisesti kauhun estetiikka, tyyli ja maailma kiinnostivat häntä. Hän kertoo selailleensa kauhuaiheisia lehtiä lehtikioskilla jo ennen kuin osasi lukea.

”En olisi uskaltanut katsoa niitä elokuvia, joita lehdissä ja muissa julkaisuissa esiteltiin, mutta se kuvasto jäi päähän.”

Kauhun kirjoittaminen tulee hänelle luonnostaan. Hän kertoo, että ensimmäistä romaaniaan Veteen syntyneet hän ei kirjoittanut kauhuksi, vaikka siinä niitä elementtejä onkin. Toinen romaani Hiljainen vieras oli jo selkeämmin kauhu- ja kummitustarina, jonka jälkeen myös esikoisromaani sai kauhun leiman. Jotkut ovat kommentoineet sen olleen jopa hyytävämpi kuin toinen kirja.

”Tavallaan mitä tahansa yritän kirjoittaa, niin kauhua tuppaa tulemaan”, Heikkilä naurahtaa.

Ideat tarinoihinsa Heikkilä ammentaa kaikesta siitä mitä itsekin kuluttaa. Esimerkiksi elokuvat, sarjakuvat tai vaikkapa taidenäyttelyt saattavat tuottaa ideoita tarinoihin.

Heikkilä on kokeillut juonisuunnittelua etukäteen, mutta kokee ettei se ole oma juttu. Hänellä voi olla mielessään kuva tai tarinan perusajatus, mutta muuten tarina muotoutuu matkan varrella. Hän kokee, että erityisesti kauhun kirjoittamiseen sen tyyppinen työtapa sopii hyvin.

”Tykkään siitä, että yllätyn itsekin mitä tuli kirjoitettua.”

Genrejen kapinallinen

Heikkilä kokee, että kauhua pidetään Suomessa edelleen todella erillisenä genrenä kaikesta muusta kirjallisuudesta. Hänen mielestään se on jossakin määrin kiellettyä ja väheksyttyä, vain hieman pornon yläpuolella.

Kauhussa on kuitenkin tiettyä kapinallisuutta, jota Heikkilä arvostaa. Hän haluaa myös painottaa, että kauhukirjallisuuskin vaatii tasokkuutta, sillä siinä painottuu tunnelman luominen. Huonosti luotu tunnelma voi lipsua helposti komiikan puolelle.

”Kauhu on hirveän vaativa genre tehdä hyvin. Väheksymättä muita genrejä, hiipivän kauhun tunnelmaa täytyy kyetä luomaan hyvin hienovaraisesti”, Heikkilä kuvailee.

Heikkilä pohtii, että kauhutarinat eivät välttämättä ole niin suosittuja kuin muut genret siitäkin yksinkertaisesta syystä, että ne eivät aina pääty onnellisesti. Itse asiassa kauhutarinoiden loput saattavat olla jopa lohduttomia. Kauhun tehtävä on paitsi luoda turvallinen tilanne pelkojen kokemiselle, mutta myös värisyttää ja jättää sen kuluttaja miettimään hetkeksi katsomaansa tai lukemaansa.

”Että lukijalle tai katsojalle jäisi jollain tavalla vähän ehkä häiriintynytkin olo, ainakin hetkeksi. Se on minun mielestäni tavoite.”

Tässä juttusarjassa tutkitaan ihmismielen pimeitä sopukoita. Seuraavassa osassa selvitetään, miksi vankilassa istuvat väkivaltarikolliset saavat osakseen ihailua ja jopa rakkautta.