Tarinan aineksia ammatista

Suomalaisesta kirjallisuusalasta kertova juttusarja käsittelee alan ilmiöitä ja toimijoita. Osa 3/4.

[metaslider id=20140]

Vain pieni osa kirjailijoista ansaitsee elantonsa kokonaan kirjoittamisella. Kysyimme kolmelta kirjailijalta, miten he hyödyntävät muita ammattejaan kirjallisuudessa.

Ruotsalaiskirjailija, lääkäri ja kuvittaja Bea Uusma on hyvä esimerkki useiden ammattien yhdistämisestä. Uusman uusin tietokirja Naparetki – Minun rakkaustarinani käsittelee kolmen ruotsalaismiehen karusti päättynyttä yritystä päästä Pohjoisnavalle vuonna 1897. Kolmikko katosi ja heidän ruumiinsa löydettiin vasta 1930. Siitä lähtien on esitetty erilaisia teorioita ja tutkimuksia: mihin miehet kuolivat ja mitä heidän viimeisinä päivinään tapahtui.

Tutkimusmatka kiehtoi Uusmaa siinä määrin, että hän aloitti oman tutkimusretkensä naparetken tarinaan. Vuosien selvitystyön jälkeen aikaisemmin kuvittajana toiminut Uusma kouluttautui lääkäriksi, jotta pystyisi tutkimaan retkeä paremmin.

”Totesin, että jos aion selvittää mihin miehet kuolivat, minusta pitää tulla lääkäri. Muuten en olisi voinut kirjoittaa tätä kirjaa. Olen saanut työskennellä monien tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa ja tehdä itsekin esimerkiksi DNA-analyysejä”, hän kertoo.

Uusma keräsi tietoa ja aineistoa 12 vuotta, ja kolmen vuoden kirjoitusprosessin jälkeen hänen kirjansa julkaistiin vuonna 2013. Vaikka Uusma teki tutkimustyötä pitkään, idea kirjan kirjoittamisesta syntyi vasta pari vuotta sitten.

”Ensin ajattelin, että kuka minä olen kirjoittamaan tästä aiheesta? Kun minusta tuli lääkäri, huomasin että minähän tiedän tästä jotain, olen asiantuntija. Silloin tajusin, että minulla on ainesta kirjaan”, Uusma kertoo.

Uusma painottaa, että haluaa käsitellä tapausta niin tieteellisestä kuin taiteellisesta näkökulmasta.

”Retkessä on myös poeettinen puolensa. Nuorin retkeilijä oli kihloissa eikä hänen kihlattunsa pystynyt päästämään irti. Nainen meni uudelleen naimisiin, mutta kun hän kuoli, hän oli testamentissaan pyytänyt, että hänen sydämensä haudataan tutkimusmatkailijakihlattunsa luo. Niin myös tehtiin, vaikka se kuulostaakin uskomattomalta”, vakuuttaa Uusma.

Satuja psykoterapian keinoin

Myös kuntoutuspäällikkönä ja perheterapeuttina sijaishuollossa työskentelevä kirjallisuus- ja psykoterapeutti Jussi Sutinen hyödyntää vahvasti ammattiaan kirjoittamisessa.

”Tapaan jatkuvasti erilaisia ihmisiä, jotka ovat kriisissä. Työ antaa minulle kyvyn kuvata ihmisen sisintä, motiiveja ja mitä ihmismielen sisällä liikkuu.”

Sutisen Sininen talo -satukirja kertoo sijoitetun lapsen arjesta, kohtaamista vaikeuksista ja ennakkoluuloista. Tarkoitus on, että kirjan avulla voidaan käsitellä lempeällä tavalla lapsen sijoittamista.

”Terapiassa lapsi ei saa tulla liian tietoiseksi tunteista ja alitajunnasta. Traumoja pitäisi käsitellä alitajuisesti esimerkiksi samaistumisen kautta. Sadun avulla lapsi voi vapautua ristiriitaisista jännitteistä ilman, että hän tulee liian tietoiseksi niistä.”

Sutinen sekoittaa kirjassaan sadun ja psykoterapian osia. Hän tutki satuja ja kirjallisuutta usean vuoden ajan ja poimi kirjaansa kansansatujen vaikuttaviksi todettuja elementtejä.

”Tällainen on esimerkiksi kehitysfantasia, eli kuvitelma siitä, miten voi kehittyä ja kasvaa. Satuja lukiessa lapsi peilaa itseään tarinan henkilöön, joka tarjoaa ratkaisun ongelmaan.”

”Toinen esimerkki satujen psykoterapeuttisista elementeistä on hyvän, pahan ja emootioiden vahva läsnäolo. Niiden avulla voidaan pohtia myös symbolisia arvoja: Päähenkilö muuttuu kiveksi, mutta pyyteettömän teon jälkeen hän ei ole enää kivi.”

Sutinen on julkaissut myös runokokoelmia. Esimerkiksi Valkoinen huone -kokoelmassa käsitellään niin ikään terapiaan liittyviä teemoja.

”Yleensähän se on niin, että mistä tietää niin siitä kirjoittaa. Valkoinen huone käsittelee hulluutta, mielenterveyttä ja rakkautta. En kuitenkaan runoilijana ajattele terapiaa. Vaikka teemat ovat samoja, niin runot ovat henkilökohtaisempia, eikä niitä ole varsinaisesti tehty terapiatarkoitusta varten, toisin kuin Sininen talo.”

Kirjallisuusterapia kiinnostaa Sutista sen universaaliuden takia.

”Kirjallisuusterapia on minulle luonnollinen tapa tehdä, sillä kirjoitan muutenkin. Huomasin, että kirjoittaminen on universaalia. Ei puhuta pelkästään kirjoittamisesta, vaan myös esimerkiksi siitä, että lapsi oppii ensimmäiset symbolit, ja symbolien ja merkkien kautta alkaa kertomaan itsestään. Sillä, mitä kerromme itsestämme, on suuri vaikutus siihen, mitä olemme ihmisinä.”

Myös tulevissa teoksissa teemat ovat samantapaisia.

”Tulevassa nuortenkirjassa perheen kahdesta tytöstä toinen sijoitetaan. Kirja käsittelee sitä, miten erilaista on kasvaa perheessä ja laitoksessa.”

Entä toimiiko kirjoittaminen terapiana kirjailijalle?

”Joku sanoi osuvasti, että kaikki kirjallisuus on hyvin naamioitua terapiaa. En miellä itseäni terapiakirjoittajaksi. Toisaalta en myöskään kiistä kirjoittamisen ja lukemisen psykologisia vaikutuksia itsessäni tai muissa”, Sutinen sanoo.

Pohjana väritetty totuus

Vakuutusetsivänä työskentelevä dekkarikirjailija Christian Rönnbacka on toiminut aikaisemmin muun muassa keskusrikospoliisissa. Kirjailijaksi hän lähti sattuman kautta.

”Olen koko ikäni ollut tarinankertoja ja suunsoittaja, ja lopulta vain päätin, että miksi en yrittäisi laajentaa kuulija- ja lukijakuntaani.”

Rönnbacka kirjoitti ensin huumorikirjan, mutta siirtyi sen jälkeen dekkareihin. Hänen rikosromaaniinsa seuraavat päähenkilönä toimivan poliisin työtä, ja paljon tapahtumia onkin otettu poliisin arjesta.

”Poliisin kahvihuoneessa ja kaverin seurassa partioautossa kuulee kaikenlaista juttua omien kokemusten lisäksi. Joskus käytän väritettynä ja muunnettuna jotain tarinaa, jonka haluaisin jäävän jo pelkästään hyvän tarinan takia eloon eteenpäin vietäväksi.”

Kirjailija muistuttaa, että yksityisyydestä on oltava tarkkana, sillä poliisia koskee vaitiolovelvollisuus tapausten suhteen. Omat kokemukset tulee verhota niin, ettei loukkaa asianosaisten yksityisyyttä.

”Todellisuus on usein fiktiotakin uskomattomampaa. Jos tarinassa on jokin opetus, voin sen kertoa suorempaa. Fiktiota lisäämällä kertomuksesta tulee joskus jopa uskottavampi kuin mitä todellinen tapaus on.”

”Mieluummin käytän kirjoissani leppoisia ja mukavia tosielämän tapauksia.”

Kirjojen sivulle on päässyt myös tosielämän persoonia.

”Oikeat persoonat on helppo saada toimimaan myös kirjassa. Miksi kehittää, jos on jo olemassa? Joissain hahmoissa on yhdistetty monta persoonaa.”

Nykyinen työ ei tarjoa Rönnbackan mukaan juuri aineksia dekkariin.

”En voi suoraan käyttää kokemuksia tarinoihin, sillä rajapinta ja tarinat eivät riitä.”

Juttusarjan seuraavassa osassa käsitellään kirjoissa esiintyvää tuotesijoittelua.

Juttusarjan osat:

1. osa – Suomalainen menestyskirja voi myydä myös vähän

2. osa – Kirjailijalla on väliä

4. osa – ”Jos mainonta ui sisään, lukija hämmentyy”