"Minä haluan ampua!"

KOLUMNI. Näin huudahti heti yksi joukkueeni lahjakkaimmista pelaajista Helsinki Cupin pudotuspeliottelussa FC Vitoa vastaan, kun sensaatiomainen tasapeli venyi rangaistuspotkukilpailuun ja ratkaisevaan rankkariin.

Kauden verran olen nyt valmentanut 11-vuotiaita jalkapalloilijoiden alkuja oppien samalla suomalaisesta jalkapallovalmennuksesta enemmän kuin oman peliurani aikana yhteensä. Olen mielestäni kehittynyt tekemään suhteellisen laadukkaita harjoituksia, pitämään kuria ja antamaan tuon ikäisille pojanklopeille mielekästä puuhaa jalkapallon parissa.

Unohtumatonta on ollut nähdä monen pelaajan ottavan huikeita harppauksia teknisissä taidoissa sekä jalkapallopelin ymmärtämisessä. Tämä kaikki on tehnyt minusta paremman valmentajan. Valmista valmentajaahan ei ole olemassakaan.

Suomalainen jalkapallovalmennus on mennyt viime vuosina runsaasti eteenpäin. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla valmennukseen panostetaan ja seurat palkkaavat henkilökuntaa valmentamaan valmentajia. Kyllä, valmentamaan valmentajia. Entinen ajatusmalli siitä, että kunhan nyt jonkun pojan isä lähtisi kentän laidalle katsomaan poikien perään, on pian historiaa ja hyvä näin.

Suurin kysymys lieneekin se, että mitä näille valmentajille valmennetaan ja miten nämä valmentajat vievät oppinsa perille. Ennen kaikkea, miten näihin nuoriin saadaan luotua Zlatanmainen itseluottamus, joka johtaa rohkeisiin valintoihin pelikentällä. Harva suomalainen olisi tuumannut Mestarien liigan ottelussa, että taidanpa sivaltaa kolmesta kympistä pallon 150:n kilometrin tuntinopeudella vasempaan yläkulmaan.

Rohkeat ratkaisut kentällä tulevat itseluottamuksesta. Siitä, että uskaltaa tehdä ratkaisuja oman ajattelun pohjalta vastoin kaikkien muiden odotuksia. Tähän pyritään yksilöharjoittelulla ja valmennustyylillä, joka laittaa pelaajan ajattelemaan itse. ”Älä ohjaa pelaajaa, jolla on pallo jalassa, silloin hän ei ikinä opi itse tekemään ratkaisua”, opetettiin minulle. Siinä jos jossain on viisautta kaikille valmentajille kerrakseen.

Nöyryys on Suomessa valttia. Pidä jalat maassa ja tee kovasti töitä, niin voit onnistua. Ja jos onnistut, kiitä joukkuetovereita ja valmennusta. Muista myös korostaa perheen tärkeyttä, äläkä vaan kehu itseäsi. Ajattelutapa on toki hieno ja jalo, mutta luoko se liikaa paineita niille hetkille, kun pitäisi nousta ratkaisemaan ottelu.

Hyvä valmennus kehittää pelaajaa ja kehityttyään paremmaksi pelaajaksi myös itseluottamus nousee.

Miksi silti tuo ratkaisevan rankkarin ampuminen pelottaa enemmän kuin näyttäytyy mahtavana tilaisuutena nousta koko kentän sankariksi? Pitäisikö yksilökeskeisen valmentamisen lisäksi opettaa nuorille pelaajille uudenlaista mentaliteettia? Mentaliteettia, joka tuottaisi yhden pelaajan sijasta kymmenen halukasta ampujaa ratkaisevaan rankkariin, synnyttäen samalla voittamisen kulttuuria. Jäisikö kuuluisa ”hopea ei ole häpeä” –lausahdus sinne samaiseen pölyttyneeseen historiankirjaan  isävalmentajien kanssa?

Mene ja tiedä, mutta tuo kyseinen lahjakas jalkapalloilijanalku laittoi tuon ratkaisevan rangaistuslaukauksen sinne kuuluisaan yläpesään ja johdatti joukkueemme voittoon yhdestä Helsinki Cupin ennakkosuosikeista.