Apua anonyymeille someholisteille

[label style=”default”]Kolumni[/label] Minä olen Facebookissa. Twitteristässäkin on tili, mutta vain muodon vuoksi. Facebookin kanssa meillä on viha–rakkaus -suhde. Twitterin kanssa vain viha.

Instagramin kanssa ei ole suhdetta, kun ei ole älypuhelinta. Sellaista en voi omistaa, hukkaan sen kuitenkin saman tien.  Ainoa kosketus kuvakirjaan tulee ulkomaanlomilla ja patioilla, kun kavereiden pitää ottaa joka patsaasta ja tuopista kuva.

Mietin usein, että haluaisin pois Facebookista. Mutten kykene siihen. Syitä löytyy vaikka muille jakaa. ”Mutta kun opiskelen media-alaa. Mutta kun on kavereita ulkomailla. Mutta kun on kavereita toisissa kaupungeissa. Mutta kun kouluhommatkin helpottuvat. Mutta kun sitten ei bongaa kaikkia bileitä. Mutta kun sitten on vaikea etsiä eilisillan yhdenillan juttua, kun ei numeroita vaihdettu.” Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Mutta kun olen niin riippuvainen.

Facebook-riippuvuutta voisi verrata ajatusmaailmaltaan useimpien suomalaisten alkoholinkäyttöön. Jos jättää sen elämästään, tuntuu kuin jokin merkittävä asia jäisi pois. Se asia ei ole elintärkeä, mutta silti jotenkin olennainen. Jotenkin liian tärkeä luovuttavaksi, vaikka siitä paljon haittaa seuraakin. Liian hauska – silloin kun on hauska. Mutta totuus on, että se asia on täysin mitätön.

Sosiaalinen media on muuttunut vuosien saatossa. Nuorempana siellä oltiin huoletta. Kirjoiteltiin mitä ikinä sylki suuhun toi ja huudeltiin ihan estotta. Nykyään moni miettii statuksia ikuisuuden ennen julkaisua, etukäteen jo jännittäen ”mitä jos en saa tykkäyksiä?” Sitten kun niitä tykkäyksiä tulee, pitää joka plim plomin kohdalla painaa punaista ylävaloa ja katsoa kuka tykkää. Jos tulee oikein paljon tykkäyksiä niin jeeah, silloin ollaan cool.

Jos joku ei ole cool Facebookissa, se ei ole cool muutenkaan. Paitsi jos on tosi cool, niin sitten ei ole Facebookissa ollenkaan.

Sosiaalinen media on imagonhallintaa. Ja se on raskasta. Twitteriin en halua mennä, vaikka kaikki toitottavat, että ”toimittajalle se on must”. Ei ole. Ei ole must. En suostu. En ole brändi.

Olisi mielenkiintoista jos joku toimittaisi minullekin paperilla numeroita siitä, kuinka monta tuntia vuodesta käytän sosiaalisessa mediassa. Saattaisi tämäkin eropäätös tapahtua aika paljon nopeammin. Koska eihän se ole mitään elämää. Se ei ole todellista kanssakäymistä. Et kuule, et haista, et koske, et näe, et elehdi. Huolehdit vain cooleudestasi ja kyttäät muiden cooleutta.

Nettiin ei pidä luottaa. Myöskään tässä asiassa. Et ole sen näköinen, kun itse valitsemasi Facebook-kuvasi valehtelevat. Et ole se ihminen, joka Facebookissa valehtelet olevasi. Eivätkä ole muutkaan. En ole minäkään.

Aitous hukkuu netin syövereihin. Pelastaudu jos uskallat.